You know everything about me

On päiviä ja aikoja, jolloin jotkut biisit pitää kuunnella monta kertaa päivässä tai viikossa. Biisejä, jotka muistuttavat sanoista, jotka ovat aivan kielen päällä. Muistoissa olevista ihmisistä, joita voi melkein koskettaa. Paikoista, jotka esiintyvät vain unissa. Alla oleva on yksi niistä omista "satumaisista" biiseistä, joita kuuntelen tasaisin väliajoin. En tiedä mikä tässä on, mutta jotenkin se minua kiehtoo. Muuhun kyseisen yhtyeen tuotantoon en ole koskaan tutustunut, enkä toisaalta haluakaan. En halua pilata tätä biisiä, jos vaikka sattuisinkin inhoamaan niitä muita. Joiltakin artisteilta voi kuunnella vain sen tietyn biisin, ei koskaan mitään muuta.

Päivän toinen musiikkipläjäys on ollut soitossa jo muutaman viikon, mutta vieläkään en ole kyllästynyt. Sekä video, että itse sikermä on jotenkin niin loistavasti tehtyä kamaa, että huh huh. Tämän katson melkein joka ilta.

Jos joskus vielä pääsisi kunnolla laulamaan. Kotona kun ei uskalla kovaa kailottaa, vaikka tiskatessa laulaminen on parasta terapiaa. Siinä yhdistyy inhokki ja suosikki. Kun olisi bändi tai edes joku lauluryhmä.
Niinpä.
Olisi.
-isi.

You'll never escape from this sad, sad house

Koska elämän pienistä iloista pitää osata nauttia, olenkin tänään hemmotellut itseäni. Saimme viime viikonlopun pikkujouluissa kukin käteemme kirjeen, joka sisälsi 15e ja käskyn hemmotella itseämme sillä rahalla. Kiellettyjä käyttökohteita olivat laskujen maksaminen, normaalit ruokaostokset, normaalit päivittäistavaraostokset ja kaikki sellainen, mihin käyttäisimme rahamme joka tapauksessa. Käytinkin siis rahani sellaiseen, mihin käyttäisin sen joka tapauksessa, jos ylimääräistä olisi; ostin The Big Bang Theoryn ensimmäisen tuotantokauden sekä Kätkijät animeleffan. Omilla rahoillani ostin vielä toisenkin Big Bangin kauden. Näiden lisäksi kävin ruokakaupasta hakemassa pizzavärkit, ja väkersin mahtavan semivege-pizzan. Mukaan tarttui myös limsaa ja karkkia. Olen jo aloitellut hemmottelupäivääni, mutta kohta käynnistän sen sataprosenttisesti. Perjantai <3

Pikkujoulut olivat mahtavat! Aloitimme iltamme eräältä kattosaunalta, jossa pidimme parin tunnin koulutussession. Sen jälkeen oli vapaata seurustelua (juomista) ja terveellistä ruokaa. Valmiina drinkkeinä löytyi esim. Tampesteri, Jynkkylä ja myyntitykki. Muutenkin "baaritiskiltä" löytyi vaikka ja mitä, kuohuvaakin riitti. Kuin Tuhkimot lähdimme puolen yön jälkeen kurpitsatakseilla kohti keskustan ravitsemusliikettä, jossa jatkoimme illanviettoa jos mahdollista vieläkin kosteammissa merkeissä. Drinkkilippuja lenteli, kuoharia kannettiin pöytään pulloittain. Ihmiset tanssivat, lauloivat, huusivat ja hurrasivat. Maailman pisimmän baari-illan jälkeen lähdimme vielä Tampereen toimistolle "jatkoille". Tampereen väki kuitenkin luovutti jättäen Jyväskylän kolme sitkeintä sissiä vielä hetkeksi jatkamaan. Kuuden jälkeen raahauduttiin takaisin hotellille, ehkä hieman ennen seitsemää sain pääni lakkaamaan pyörimästä. Maailman inhottavin herätys tapahtui muutamaa tuntia myöhemmin ja ei kun kävelemään linkkapysäkille. Voi sitä krapulan määrää, mutta olipahan reissu.

Vielä muutama hassu päivä, ja pääsenkin Seinäjoelle pidennettyä viikonloppua viettämään. Tämä viikonloppu menee tiiviisti Jyväskylässä, huomenna menen lapsenvahdiksi veljen nuorimmaiselle. Tänään pitää siis ottaa ilo irti, ilman alkomahoolia tietenkin. Olenpa myös onnistuneesti viettänyt savuttoman marraskuun! Vain kaksi kännitupakointi-iltaa! Toivottavasti hyvä meno jatkuu. Tänään olisin mielelläni korkannut juoman ja polttanut tupakan jos toisenkin, mutta ei. Yritän pitää pääni.

And this dormant love you've built inside your stubborn ways

Pitää se kai näin puolijulkisesti myöntää, että viime viikonlopun bileet olivat osaltani katastrofi. Tervetuloa teinivuodet, kun ei alkoholia osata sivistyneesti ottaa. Lopputuloksena oli maailman kovin ja pisin morkkis, häpeä ja naarmuinen/mustelmainen nenä. Sen siitä saa kun oksentaessa kaatuu naamalleen pusikkoon. Näin. Nyt se on saatu pois päiväjärjestyksestä, ja voin siirtyä muihin vähäpätöisempiin asioihin.

Viikko on ollut jotenkin tuskainen. Mikään ei ole huvittanut, mitään en ole jaksanut. Tämä päivä oli mahtava huipennus, enkä millään olisi jaksanut työpäivää loppuun. Onneksi muillakin oli samanlaiset fiilikset. Lauantaina suuntana onkin Tampere ja toimiston pikkujoulu-saunailta-lanseeraustilaisuus. Tunnelma on odottavainen, mutta samalla ärsyttää. Olisin jotenkin halunnut tänä viikonloppuna vain maata peittojen alla piilossa pahalta maailmalta. Yhtään ei ainakaan tällä hetkellä kiinnosta lähteä ryyppäämään tuntemattomien kanssa. Vielä kun pitää yrittää näyttää sivistyneeltä, eikä minulla ole sellaisiin vaatteita. Enkä todellakaan jaksanut käydä yhden ainoan tilaisuuden takia shoppailemassakaan. Menen vanhoilla rytkyillä ja jos ei kelpaa, niin sitten olen varmaankin huono ihminen. Yhden poikkeuksen aion kuitenkin tehdä; tennareiden sijasta sujautan jalkaani kirpparilta löytämäni vihreät korkkarit. Ne tuntuivat toimivilta.

Muutama viikko pitäisi vielä odotella, ennen kuin pääsee taas pitkästä aikaa Pohjanmaalle. Tällainen melkein kahden kuukauden tauko on tehnyt hyvää ja nyt oikein odotan pääsyä tuttuihin maisemiin. On kamala ikävä ystäviä ja kavereita, joista monia en ole nähnyt kesän jälkeen. Montakohan ihmistä kerkeäisi päiviin mahduttaa, jos kerrankin aikatauluttaisi menemisensä? Tahdon tietenkin keritä näkemään mahdollisimman monta ihmistä ja viettää aikaa myös siskonpoikien kanssa. Onneksi pian on joulu!

Jotenkin taas tällä hetkellä tuntuu, että elämältä puuttuu suunta ja kaikki muukin. Olisipa perkele edes se kainalo, johon nukahtaa. Se olkapää, johon tihrustaa itkua. Onneksi on kynä ja paperia, tuleepahan taas rustattua runoja. Vielä joskus kokoan ne ja pistän kustantajalle. Vielä joskus.

The places I go are never there

Aivoni ovat käyneet monta yötä ylikierroksilla, joten nyt on aika taas tyhjentää päätään tekstimuotoon.
Viime yönä en meinannut millään saada nukuttua. Päässä pyöri monia ajatuksia, jotka olisin halunnut kirjoittaa ylös edes jonnekin. En sitä kuitenkaan tehnyt, koska yritin tosissani saada unenpäästä kiinni.

Mietin lähinnä sitä, koska elämäni alkaa. Tyhmästi odotan, että ehkä vielä joskus tapahtuisi jotain. Joku sysäys suuntaan tai toiseen, jolloin tajuaisin oikeasti eläväni. Lopettaisin turhan haikailun ja tämän ihmeellisen odottamisen. Tekisin elämälleni jotain! Murehdin vain koko ajan sitä, että ehkä olenkin jo elänyt parhaat hetkeni. Ei mikään voi olla enää niin täydellistä, mitä on joskus ollut. Ei enää voi tapahtua yllättäviä ja mielenkiintoisia asioita. Nyt pitäisi olla aikuinen, enkä minä osaa.

Joskus toivoisin, että uskaltaisin tehdä jotain repäisevää. Myisin kaikki tavarani, pakkaisin reppuun tärkeimmät tavarat ja vain lähtisin. Haluaisin niin kovasti tehdä jotain merkittävää. Kiertää maailmaa ja nähdä erilaisia paikkoja. Minulla on niin kova kaipuu paikkoihin, jota en edes tunne. Jossain on vain pakko olla jotain parempaa ja aidompaa. Jossain on pakko olla se paikka, minne minä tuntisin kuuluvani. Kun vain joskus uskaltaisinkin lähteä.

Tietenkin myös samat kavalat parisuhde/perhe/tulevaisuus -asiat hiipivät mieleen yön pimeinä hetkinä. Ärsyttää, mutta olen kateellinen kaikille niille parisuhde-ihmisille. Miksi minun on niin vaikea löytää ihmistä vierelleni? Heitänkö liian helposti parisuhteeni roskakoriin, olisiko niistä jotain voinut pelastaa? Kyllä minäkin haaveilen siitä hääpuvusta ja mukavista juhlista. Eikä ne lapsetkaan tulevaisuudessa pahitteeksi olisi. Mutta entä jos minun täytyykin odottaa vielä kymmeniä vuosia, että pääsen lähellekään niitä pisteitä? Se pelottaa minua kaikista eniten. Jos joudun vain katselemaan vierestä, kun muut ovat löytäneet toisen puolensa. Jos täytyy aina olla se kolmas-viides-seitsemäs -pyörä.

Voisiko joku sulkea nämä aivot hetkeksi!? Edes yhden yön jos saisin kunnolla nukuttua ilman, että murehtisin kaiken maailman turhuuksia. Tietenkin tämä tyhmä kuumeilu saa ihmisen pään sekaisin, ehkä on ihan hyvä olla muutama päivä saikulla ennen viikonloppua. Kai tämä taas tästä iloksi muuttuu.

I surrender to the memories I run from

Ei mitään uutta auringon alla, niin kuin sanotaan. Olen kaksi viikonloppua saanut nauttia pääasiallisesti omasta seurastani, mikä on ollut virkistävää. Ei ole tarvinnut lähteä baariin. On saanut katsella rauhassa leffoja, askarrella, lukea, kuunnella musiikkia ja vain olla. Voi luoja, kun olenkin tarvinnut juuri sitä; omaa aikaa. Olen myös onnistunut olemaan tupakoimatta yli viikon, jee! Vieläkään en kuitenkaan siitä biletupakoinnista luovu. Jotain paheita pitää ihmisellä olla.

Odotan innolla viikonloppua, jolloin pienimuotoinen erakkoiluni päättyy. Perjantaina on hippibileet, joiden asua sovitan melkein joka päivä. Ah, niin minun aikakausi! Tänään testailin erilaisia meikkivaihtoehtoja, mutta taidan päätyä siihen normaaliin lookiin, sillä eihän hipit edes käytä meikkiä. Voin siis olla luonnollisesti epäluonnollinen. Nyt vain lasken päiviä perjantaihin, bilefiiliskin rupeaa nostamaan päätään. Lauantaina olisi sitten ihanan Olavi Uusivirran keikka, mutta en vielä tiedä saanko seuraneitiä mukaani. Yritin alustavasti houkutella toveri J:tä, mutta hänellä on samana viikonloppuna muuttokuorman roudaamista.

Muuten elämä on tällä hetkellä aika tasaista. Ei vaihtelua suuntaan tai toiseen.

Their graffiti tells how he's remembered

Tänään olen viettänyt säälittävää fanitytön leffailtaa. Yläasteella näin ensimmäisen kerran elokuvan Stand by Me, jonka näyttelijöistä River Phoenix muodostui minulle jonkinsortin pakkomielteeksi. Fanitin antaumuksella etsien kaiken mahdollisen tiedon, printaten etanatulostimella kaikki mahdolliset biografiat ja tarinat sekä tallentaen DISKETILLE kymmenittäin kuvia. Tulostin jopa Stand by Me:n käsikirjoituksen, jonka opettelin ulkoa samalla haaveillen omasta näyttelijänurasta Hollywoodissa. Voi niitä aikoja... Enää en osaa fanittaa mitään täysillä. Fanityttö nosti kuitenkin taas päätään, kun River Phoenixin kuolemasta tuli Halloweenina kuluneeksi 20 vuotta. Nuorena vietin nämä vuosipäivät kuunnellen idolilleni tehtyjä biisejä, katsoen leffoja, seuraten parhainta keskustelufoorumia sekä lukien biografioita. Ja kappas, tänään olen tehnyt samat rutiinit monen monen vuoden jälkeen. Leffamaratoni sisälsi suosikit Stand by Me, My own private Idaho ja Dogfight.

Jostain kumman syystä minun oli pakko kirjoittaa tästä edes jonkinlainen osio blogiin, sillä onhan kyseisen herran fanitus ollut minulle elämäntapa jo kauan. Enää en kuitenkaan ole niin pakkomielteinen ja kiihkeä kuin nuorempana, mutta sydämeni sopukoista löytyy aina pieni sija Riverille. On myös hyvin mielenkiintoista selittää ihmisille, miten voin fanittaa näyttelijää, joka on kuollut jo ennen kuin olen yhtäkään hänen elokuvistaan nähnyt... Mutta miksei voisi? Sehän tekee siitä kaikesta vain traagisempaa.  Miksi siis en olisi aikoinaan täysin hullaantunut tällaiseen surulliseen tarinaan, kun oma elämänikin oli yhtä draamaa. River Phoenix tarjosi minulle pakotien pois omasta surullisesta elämästäni.

"You were like my own James Byron Dean
Private Idaho was my East of Eden."

RIP.

And you've had some crazy conversations of your own.

Kirjoittamisesta on ollut pitkä tauko. Olen ollut väsynyt ja tuijottanut vapaa-aikanani pelkästään Gilmoren tyttöjä. En ole jaksanut keskittyä mihinkään ylimääräiseen, joten kaikki onkin nyt vähän rempallaan ja keskeneräistä. Kirjoittaminenkaan ei ole maittanut, kun on vain ollut väsynyt. Tällä viikolla ajattelin parantaa tapani; kirjoittaa, tehdä rästikäsityöt pois ja aloittaa joululahjojen väsääminen. Voi kunpa olisi edes yksi viikonloppu, jonka voisin viettää vain omassa seurassani.

Töissä on ollut mukavaa. Homma on helppoa ja kiinnostavaa. Ihmiset ovat mukavia ja on ihanaa saada  uusia tuttavuuksia. Tänään kuitenkin kovasti haikailin oman alan hommia, mikä ärsytti ja pilasi koko työpäiväni. Kai sitä pitää pistää taas tutka päälle ja etsiä uutta, vaikka olenkin nauttinut nykyisestä työstäni. Minua ei ole kuitenkaan luotu istumaan pienessä kopperossa 7h päivässä. Haluan liikkua, jutella, pitää palavereja, suunnitella. Luovuus ei pääse kukkimaan! En kuitenkaan ajatellut olla niin tyhmä ja lopettaa nykyisiä töitä ennen kuin uusia löytyy. Pelottaa vain kamalasti, että minusta ei koskaan tule kunnon kulttuurituottajaa... Pelottaa että vain jämähdän.

Pää on taas mielettömän täynnä ajatuksia, mutta tuntuu että mitään en saa järkeväsi syljettyä ulos. Elämä on kivaa ja ärsyttävää. Viikonloppuja odottaa innolla ja varsinkin nyt odotan edes yhtä sellaista viikonloppua, jolloin ei olisi mitään tekemistä. Sisäinen baarihirmu alkaa kuolla, en jaksanut viime lauantainakaan olla baarissa tappiin asti, vaikka kellojakin siirrettiin. Lähdin jo hyvissä ajoin ennen "normaaliakin" sulkemisaikaa. I'm old! Muutenkin haluaisin vain mummoilla viltin alla, katsoa niitä perkuleen Gilmoren tyttöjä ja juoda teetä kynttilänvalossa. Viikonloput menevät muutenkin niin nopeasti ohi, joten en haluaisi viettää turhaa krapulapäivää.

Who are you to wave your fatty fingers at me?

Töissä on kivaa, rutiinit on kivoja, elämä on aurinkoista ja huomenna on PMMP:n keikka!

Vaikka normaaliin päivärytmiin totutteleminen on vielä pahasti kesken, olen kuitenkin iloinen tästä rutiinimaisesta elämästäni. On mukavaa tietää miten päivä menee, on mukavaa että on aikataulutettua toimintaa aka töitä. Ah, olen niin iloinen ja onnellinen, että pääsin noin mahtavaan työporukkaan mukaan. Tällä hetkellä meitä on vain kolme töissä, mutta ensi viikolla saapuu uusi satsi ihmisiä. Jännittää! Toivottavasti uudet ihmiset on yhtä mahtavia kuin nykyiset. Vähäisestä työntekijämäärästä huolimatta on meillä ollut jo neljä leikkimielistä kisaa, joista olen voittanut kolme. Palkinnoiksi olen saanut sammakkosakset, sisu-askin ja valkoisia papuja tomaattikastikkeessa :D Ensimmäisenä työpäivänä nautittiin kuoharia, ensimmäisen työviikon päätteeksi saatiin leffaliput kouraan ja tällä viikolla käytiin firman piikkiin lounaalla. Sain myös pomolta extralahjan; hierontalahjakortin! Olen tässä jo kesästä asti kärvistellyt mielettömien selkäkipujen kanssa ja nyt ne ovat vain pahentuneet. Eilen oli pääkin aivan jumissa kivun takia. Pomo kuuli valitteluni särystä ja huonosta rahatilanteesta, kun ei ole varaa mennä hierojalle, ja yllätti minut sitten näinkin positiivisesti. Mahtava työpaikka!

Huomenna on toinen kokonainen työviikko lusittu ja matka Pohjanmaalle taas edessä. Pariskunta E&J:n kanssa lähdetään katsastamaan PMMP:n keikka, jota odotan innolla ja koko ajan kasvavalla jännityksellä. Onneksi rakas äitimuorini lähtee Seinäjoelta varta vasten hakemaan minua, jotta pääsisin ajoissa paikkakunnalle. Juna kun olisi perillä vasta 19.30, jos silloinkaan. Niin paljon se on viime kerroilla myöhästellyt. Nyt saa onneksi reissata autossa ja samalla laittaa itseään valmiiksi iltaa varten. Rytmikorjaamolla pitää kuitenkin olla ajoissa ja aloitteleminenkin ois kivaa.

Elämä hymyilee vaikka olenkin äärettömän väsynyt ja hössöttävällä päällä :)

If I knew what I was missing

Koska olen tylsä, laiska ja ihan muutenkin vaan paska ihminen, en jaksa kirjoitella mitään järkevää ainakaan vielä tänään. Ensimmäinen työviikko on takana ja totutteleminen normaaliin päivärytmiin ottaa aikansa. Jotain halusin kuitenkin kirjoitella, joten kaivoin facebookin muistiinpanoista tällaisen kyselyn, jonka aion nyt toteuttaa. Tsädääm.

----------------------------------------------

Using only song names from ONE ARTIST, answer these questions. Try not to repeat a song title.
"My life according to The Beatles."

Are you a male or female?
- Girl

Describe yourself:
- Only A Northern Song

How do you feel:
- Getting Better

Describe where you currently live:
- The Long And Winding Road

If you could go anywhere, where would you go:
- Here, There And Everywhere

Your favorite form of transportation:
-Yellow Submarine

Your best friend is:
- Another Girl

What's the weather like?
- Mr. Moonlight

If your life was a TV show, what would it be called:
- Run For Your Life

What is life to you:
- Fixing A Hole

Your favorite color is:
- One after 909

Your fear:
- The End

Your relationship:
- Can't Buy Me Love

What is the best advice you have to give:
- Act Naturally

Thought for the Day:
- Tomorrow Never Knows

How I would like to die:
- Ask Me Why

My soul's present condition:
-I'm A Loser

My motto:
- I Don't Want To Spoil The Party

The moment we forgot we were just good friends

Paistaa se päivä risukasaankin ja muita sattuvia sanontoja. Sain tänään hyväksytysti suoritettua anniskelu -ja hygieniapassit ja pääsin töihin! Olen siis ollut yhtä hymyä melkeinpä koko päivän, kun kerrankin asiat tuntuvat menevän hyvin. Nyt odotankin innolla, koska tipahdan alas tästä pilvilinnasta. Perjantaina on viimeinen päivä työkkärinkurssia, minkä jälkeen yritän nopeasti juosta junalle. Pitäähän sitä vielä viimeisenä opiskelijakorttihintaviikonloppuna (onpa sanahirviö) käydä Seinäjoella. Mikäli en ehdi perjantain junaan, menen lauantaina. Työt alkavat kuitenkin vasta tiistaina, joten kerkeäisin myös maanantaina junailla takaisin kotiin.

Viime viikonloppu olikin yhtä juhlimista, mutta kummasti sitä alkoholihammasta alkoi tänään kolottaa... Perjantaina ei ollut tarkoitus ottaa paljoa, mutta kuinkas siinä taas kävikään. Provinssin karonkan ilmaiset ja Wartin kautta Karmaan. Karmasta lähdin kivan miehen kanssa ja juttelimme äitini talon edessä melkein kaksi tuntia. Enkä taaskaan pyytänyt numeroa! Mikä minua oikein vaivaa. Noh, jos se oli tarkoitettu, ehkä näemme uudelleen.
Lauantaina juhlittiin siskoni nelikymppisiä. Lempijuomaani ilmaista viinaa oli taas tarjolla, mutta käynnistyminen perjantain jälkeen meinasi olla vaikeaa. Puolen yön maissa sain itsestäni jonkinlaisen seurallisen ihmisen kaivettua esille ja bileet jatkui väen vähenemisestä huolimatta aamu neljään. Ai että! Oli kyllä niin mukavaa ja outoa ja hölmöä, mutta tykkäsin.

Tällä viikolla olen huomannut syksyn. Aamut ovat kylmiä. Päivätkin ovat kylmiä. Olen kävellyt sateessa ja raekuurossa. Nauttinut tuosta synkästä meiningistä, sillä syksy on lempivuodenaikani. Aloitin taas katsomaan Gilmoren tyttöjä, sillä sekin kuuluu syksyyn. Ainoa asia, mikä harmittaa on se, että kämpässäni on kylmä. En millään moiti, että "joudun" polttamaan kynttilöitä tai makaamaan vilttien alla, mutta ehkä muutama lämpöaste lisää tekisi terää. Ehkä taloyhtiö jossain vaiheessa muistaa taas kääntää lämmöt päälle. Mutta olisihan se kiva, jos voisi lämmitellä jonkun kainalossa... koskahan se "joku" vain löytyy?

I listen to our blood run side by side

Päivän fiilis: surullisenpohtivaisensyksyinen

I must become the lion hearted girl

Vuoden aikana olen oppinut paljon itsestäni. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja toimimaan itsenäisemmin, kuin aikaisemmin. Asuminen vieraalla paikkakunnalla on todellakin kasvattanut minua ihmisenä, on vain ollut pakko pärjätä. Ei ole ollut ketään, joka voisi kuskata paikasta toiseen. On pitänyt opetella kulkemaan julkisilla, kävellä tai pyöräillä. Ei ole voinut laiskotella ja käskeä toisia tekemään asioita puolestani, vaan ne on pitänyt itse hoitaa. Outoa ajatella, kuinka laiska ja muista riippuvainen ihminen sitä onkaan muutama vuosi sitten ollut. Nyt jopa sain tiskialtaan tukoksen itse avattua, kun aikaisemmin siihenkin hommaan olisi jonkun miespuolisen henkilön tarvinnut. Nyt hoidin sen itse ja se tuntui hyvältä, voimaannuttavalta, vaikka pieni ja mitätön asia monelle varmaan onkin.

Keskustellessani yökylässä olleen kaverini kanssa tulevaisuudensuunnitelmista, tajusin taas paljon. Minullahan on hurjasti ideoita, jotka vain vaatisivat hieman työstämistä, jotta saisin myytyä niitä eteenpäin. Tällä hetkellä olen kaavaillut paria erilaista hanketta ja aionkin nyt yrittää toteuttaa niitä, mikäli muita töitä ei löydy. Tajusin tuon keskustelun tiimoilta myös sen, minkä takia minun on vaikea aloittaa tekemään eri asioita, kuten käsityöt, lenkkeily, työnhaku yms. arkisetkin asiat; tarvitsen siihen sen tietyn fiiliksen! Eihän se olekaan ollut laiskuutta tai saamattomuutta, ainakaan siinä mittakaavassa mitä olen kuvitellut. Tarvitsenhan myös tietyn fiiliksen kuunnella musiikkia tai katsoa elokuvia. Minähän voin tehdä vaikka mitä, jos saan viritettyä itseni oikealle taajuudelle! Ai että, kun tämäkin oivallus helpotti taas elämääni. En minä ehkä olekaan ihan surkea tapaus.

En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni myöskään yksinäiseksi tai tylsistyneeksi. Olen viettänyt aikaa kavereiden kanssa, kierrellyt yksin kaupungilla shoppailemassa, askarrellut sekä tietenkin käynyt työkkärin velvoittamalla kurssilla. Vaikka työkkärin kurssi onkin ollut lähinnä pelkkää soopaa, olen kuitenkin tutustunut uusiin ihmisiin. Päivätkin menevät mukavasti, kun on jotain vertaistukea. Kun joku muukin on työtön. Kävin eilen Opteamilla haastattelussa, mikä toivottavasti poikii baaritöitä. Ensi viikolla pääsen myös työkkärikurssin varjolla suorittamaan hygienia -ja anniskelupasseja, toivottavasti ne käteeni saan. Maanantaina on myös työhaastattelu. Ehkä tämä elämä alkaa tästä sujumaan. Opteamillakin olivat kovasti vaikuttuneita työkokemuksistani ja varsinkin työtodistuksissa olevista kehuista. Tuli hyvä olo.

Huomenna hyppäänkin aamujunaan, joka vie minut taas kerran Seinäjoelle. Huomenna on Provinssirockin karonkka, jossa näkee taas kaikenmaailman tuttuja. Mukavaa, sillä onhan minulla jo ihmisiä ikävä ollutkin. Lauantaina taasen juhlitaan siskoni nelikymppisiä (eikä varmastikaan kuivin suin). Vielä pitäisi yrittää, jos saisin siskolle laukun kursittua kasaan. Kolmelta lupasin mennä kaveri J:n kanssa kaupungille.

Tänään pääni sisällä paistaa aurinko :)

They want to give her seven years for being sad

En ole saanut aikaiseksi kirjoitella, sillä kerrankin minulla on ollut tekemistä. Olen mennä viipottanut kahvilla kavereiden kanssa, shoppaillut yksin ja yhdessä, käynyt baarissa, askarrellut, siivonnut, käynyt työkkärin kurssilla ja vain ollut. Mukavaa, kun kerrankin on ollut tekemistä. Olen myös iloinnut kymmenestä pudotetusta kilosta ja aloittanut 30 päivän vatsalihashaasteen, jonka omahyväisesti pöllin eräästä seuraamastani blogista. Haaste on ärsyttävä ja eilinen päivä jäi välistä, mutta luonne ei anna periksi, joten pakko se on korvata tänään. Haaveilen myös kovasti lenkkeilyn aloittamisesta, täytyy vain vähän pakottaa itseään ensin.

Juuri tällä hetkellä minun pitäisi siivota, sillä huomenna saan vierailijan neljäksi päiväksi. Lupasin tarjota Tampereella asuvalle kaverilleni yösijan, sillä hän käy tällä hetkellä koulua/kursseja Jyväskylässä. Hieman jännittävänahdistavanodottava tunnelma, mutta ehkä me molemmat selviämme hengissä. Kärsin tällä hetkellä väsykrapulasta, joka ei yhtään innosta siivoamaan. Äh, miksi kaikki pitää jättää viimetinkaan?

I wish that I could stay forever this young

Tänään olen askarrellut paskarrellut, sillä toimeettomana olo alkoi maistumaan puulta. Vannoin myös tekeväni äidille syntymäpäivälahjan, joten alemmassa kuvassa olevista kaulakoruista toinen menee hänelle. Ylemmän kuvan korvakorut ovat yksinomaan minulle, sillä naisella ei voi olla ikinä liikaa korviksia.

Korviksia. Oikealla olevat on aika nastoja. Heh.

Paperikaulakoruja.

Nyt pitäisi jaksaa pistää tavaroita reppuun. Huomenna juna vie Seinäjoelle ja toivottavasti flunssan rippeet häviävät mahdollisella viikonloppuisella lääkityksellä.

I am a virus, I live in silence

Olen tällä viikolla sairastanut syysflunssaa ja yrittänyt kovasti parantua perjantaihin mennessä. Tämä pakollinen makaaminen ja toimettomuus on erittäin ärsyttävää, ja tunnen seinien kaatuvan päälle. Huomenna on pakko olla terve, sillä en enää kestä istua tai katsoa yhtäkään elokuvaa. Haluan tehdä jotain! Haluaisin kovasti syyllistää flunssapöpön tartuttajaa eli miestä, mutta en kiukullakaan pistä viestiä.

Kasvissosekeittoa ja raejuustoa

Terveellinen elämä on taas saanut uutta potkua ja olen pitkästä aikaa syönyt kunnollista ruokaa. En tosin syö tarpeeksi monta kertaa päivässä, mutta ehkä se on taas seuraava etappi. Viikonloppuna ajattelin myös pengastaa äidin kellarista vanhoja vaatteita, josko sieltä löytyisi muinoin pieneksi jäänyt tuulipuku. Ajattelin koittaa, mikäli se menisi taas päälle, sillä tarvitsen kipeästi jonkinlaiset lenkkivarusteet.

Kasvispihvejä, salaattia ja raejuustoa

Äh, räkäinen pää lyö tyhjää. Yritän tässä toipilaana ollessa saada myös askarteluja tehtyä. Unohdin äitini syntymäpäivän, joten minun on pakko hyvittää se tekemällä jotain itse, sillä ostamiseen ei ole varaa. Askartelen tietenkin kaulakorua, toivottavasti äiti tykkää.

Nyt en jaksa tarinoida enempää. En myöskään jaksa tehdä tästä kirjoituksesta loogisempaa. Anteeksi.

You wish to flee but it's not like you

Eilen, krapulaisena, pidin siirappi-illan. Sytytin kynttilöitä, join isosta mukista teetä viltin alla ja katsoin Casablancan. Ensimmäisen kerran. Kyseinen aarre on odottanut kaapissani monta vuotta, mutta nyt tunsin ensimmäistä kertaa sellaista kaipuuta, joka oli mahdollista korjata vain katsomalla leffa. Kun olin puolen yön jälkeen aloittanut katsomaan toista siirappiani, Kuutamolla, sain mieheltä viestin. Juuri siltä, josta en ole kuullut mitään pitkiin aikoihin.

Perjantaina olimme kaveri M:n kanssa hieman nauttimassa alkoholivirvokkeita ja siinä yhteistuumin kirjoitimme miehelle viestin. Ei mitään sen kummempaa, kunhan kuulumisia kysyin. Vastausta ei tietenkään tullut ja ajattelin, että vihdoinkin saisin tämän asian päätökseen. Voisin poistaa miehen numeron ja keskittyä muihin asioihin. Koko illan teinkin niin.

Eilen pahimpaan ja toisaalta parhaimpaan mahdolliseen aikaan mies sitten päätti muistaa olemassaoloni. Olin saanut aamupäivällä vastauksen viestiini ja samalla kysyttäessä päivittänyt omat kuulumiseni, mutta siihen se taas jäi. Päätin, että en pyydä häntä kahville enkä tee minkäänlaista aloitetta. Jos hän olisi kiinnostunut, tai tuntisi edes jotain minua kohtaan, osaisi hän ottaa itsekin yhteyttä. Yöllä se viesti sitten tulikin, jossa kysyttiin missä menen. Seuraavassa kysyttiin haluanko huonoa seuraa ja pahoiteltiin epäkohteliasta lähestymistä. Kolmannessa luvattiin pian huudella väärän ikkunan alla. Sitten tuli humalainen puhelu, jossa hän sanoi seisovansa pihalla, ikkunani alla. Sielähän se nökötti. Menin pihalle tupakalle.

Ensin tuli halaus, sitten todettiin sen olevan epäkohteliasta. Sen jälkeen päiviteltiin pitkää pinnaa, vaikka olen pohjalainen. Kysyin mieheltä, miksi hän yhtäkkiä lopetti kaiken. Hän ei tiennyt, ei keksinyt mitään syytä. Siinä aikamme pihalla seistiin ja ihmeteltiin koko tilannetta, kunnes päätin raahata pässin sisälle. Oli taas mukavaa nukkua kainalossa ja kaikki tuntui olevan paremmin kuin hyvin. Päivällä miehen lähtiessä kysyin pitäisikö hän tämän jälkeen taas yhteyttä. Ei tiennyt. Pitäisi kuulemma ensin nukkua pää selväksi ja ettei ainakaan tämän päivän aikana viestiä tulisi laittamaan. Olisin voinut lyödä ihmistä.

Tänään koittaa siirappi-ilta part. 2 ja henkinen krapula.

From the perfect start to the finish line

Yritin vältellä kirjoittamista, sillä halusin kovasti katsoa elokuvan. Valitettavasti tämä nyt puski taas läpi niin vahvasti, etten voinut sille mitään.

Olen kiusanhenki. Pidän entisiä poikaystäviäni vieläkin otteessani enkä suostu päästämään irti. En tiedä miksi. Kaikki suhteet ovat päättyneet omasta halustani tai sitten minä olen ajanut suhteen siihen pisteeseen, ettei toinen osapuoli vain enää jaksa yrittää. Välillä mietin syitä, miksi tuhosin juuri sen parisuhteen. Eikö sitä olisi pystynyt pelastamaan? Entä jos yrittäisin uudestaan?

Pitkästä aikaa olen taas jutellut ensimmäisen (kunnon) poikaystäväni kanssa facebookin välityksellä. Olemme pitäneet yhteyttä vaihtelevalla menestyksellä, mutta koskaan en ole antanut hänen kokonaan mennä. Suhteemme aikanaan oli yhtä vuoristorataa ja teinidraamaa, mutta silloinkaan en suostunut jättämään häntä rauhaan, vaikka lopulta erosimme aika riitaisissa tunnelmissa. Minun syytäni, myönnetään. Tällä hetkellä olemme molemmat taas vapaita, mikä aiheuttaa pientä jännitettä välillemme. Flirttailemme tietenkin, mutta kumpikaan ei ole vielä suoranaisesti ehdottanut tapaamista. Tämä yhteys onkin taas pistänyt pienen ihmisen pään sekaisin, sillä pelkään mitä tapahtuisi, jos näkisimme toisemme. En ole hyvä tunneasioissa. En koskaan tiedä mitä haluan.

Ärsyttävää, että juuri tämä mies on ollut ehkä se kaikista parhain, läheisin, sielunkumppani. Hän tajuaa minua erittäin hyvin, tuntee minut kaikista parhaiten. Hänelle olen aina purkanut kaikki asiat suoraan, sillä tietokoneen välityksellä on erittäin helppo sanoa asioita, mitä ei normaalissa keskustelussa toiselle kertoisi. Kuitenkin jokin pieni ääni päässäni sanoo, ettei siitä ikinä tulisi mitään. En itsekään tiedä, miksi aikoinaan lopetin suhteemme, vaikka olimme niin sopivat toisillemme. Todennäköisesti se johtui niistä pienistä asioista, joista ärsyynnyn liiankin helposti. Kuten vääränlainen ääni. Tiedän, olen niin tuomittu elämään loppuelämäni yksin.

Olen siis jälleen kerran ruvennut haikailemaan vierelleni ihmistä ja päätynyt siihen, että kaukosuhde olisi minulle paras parisuhteen muoto. Ei tarvitsisi katsella toista, jos ärsyttää. Silloin kun näkisi, ei voisi ärsyyntyä, kun tietäisi sen kestävän niin hetken aikaa. Epäilen etten koskaan kykene normaaliin parisuhteeseen. En ainakaan näillä naurettavilla prince charming -kuvitelmillani. Harmi, että olen allerginen kissoille.

Vacation, all I ever wanted

Nyt sen teen, kuvakertomuksen taannoisesta road tripistä. Enjoy!

Ensimmäisellä pysähdyspaikalla kävimme ostamassa lahjan kaveri C:lle, joka toimi meidän oppaanamme Askola-Porvoo -akselilla. Lukkosulaa ja heppatarroja <3

Huoneemme Porvoon retkeilymajassa. Oli loistava paikka, voin suositella!

Retkeilymaja ulkoa.

Matkalla baariin piti räpsiä kuvia satamassa.

Koska on kyse kesäkurpitsan reissusta, tietenkin melkein koko ajan satoi.

Bongailtiin outoja liikennemerkkejä.

Sateen jälkeen. Nopeasti keskelle tietä pysäköidystä autosta räpätty kuva.

Meidän huoneessa oli tällainen taulu, jolle viimeisenä iltana naurettiin. Meidän mielestä tästä löytyy monta pallia + vihreä angry balls. Olimme hieman väsyneitä.

Porvoon vanhaa kaupunkia harjun päältä kuvattuna.

Lisää vanhaa kaupunkia.

Oli meitä muitakin turisteja. Ei aivan hirveästi hävettäny kulkea kamera kädessä.

Hauska mainos.

Heti kun tehtiin lähtöä takaisin autolle, rupesi aurinko paistamaan. Prkl.

Kaveri M:n koiruus oli myös mukana matkassa.

Tuliaiset itselle. Ihana peltiloota ja maailman mahtavin keksintö; greippilusikka.

Reissu nimeltään boobs on the road oli hauska ja sateinen. Kävimme myös Hyvinkäällä asuntomessuilla, mutta se ei minua niin hirveästi kiinnostanut, joten en jaksanut ottaa edes siltä etapilta kuvia. Mutta Askola-Porvoo-Hyvinkää -akseli tuli katsastettua ja oli mukavaa nähdä kaveri C:tä pitkästä aikaa. Toivottavasti hän tekee vastavierailun Jyväskylään mahdollisimman pian.

Slow it down, go easy on me

En tietenkään ole saanut aikaiseksi kirjoittaa Porvoosta mitään tai muutenkaan mitään road trip -juttuja. En kerkeä nytkään. Tulin vain kertomaan, että huomenna lähden Mikkeliin valvomaan järjestystä, ja jännittää niin mielettömästi. Jurassic rock, here I come!

Life will pass me by if I don't open up my eyes

En jaksa vielä kirjoitella taannoisesta road tripistä mitään, sillä "nautin" tällä hetkellä yksinäisyydestä kauan kadoksissa olleen kaverini valkoviinin kanssa. Päätin sen sijaan listata biisejä, joita tuli kuunneltua silloin muinoin, kun sosiaalinen elämäni oli parhaimmillaan. Tällähän hetkellä se on aivan nollissa, mikä ärsyttää minua suunnattomasti. En jaksa viettää iltoja kotona YKSIN. Olen aina halunnut enemmän mennä ja kulkea oman mieleni mukaan, joten tämä pakollinen yksinäisyys tuntuu niin kamalalta. Toivottavasti saisin pian jonkinlaisen työpaikan, jotta tutustuisin enemmän tämän kaupungin ihmisiin ja saisin uusia ystäviä. Tänne kun ei kukaan koskaan eksy.


Railakkaiden teinivuosien teemabiisit:

Opiskeluaikojen parhaimmat:

Pakollinen yksinäisyys ei ole mukavaa.

Searching for a better way, always looking in the wrong direction

Viikonloppuna oli mukavaa. Lähdin lauantaina Leivonmäelle Suosählyn SM-kisoihin, mutta harmikseni en tajunnut ottaa koko sählyistä yhtään kuvaa todisteeksi. Pelejä oli mukava katsella, vaikka hirveästi en pelaajia tuntenutkaan. Parasta antia kuumana päivänä olivat Suopupin kylmät siiderit <3 Illalla oli jatkomeininkejä ja pääsinpäs käymään myös Huttulan Teboilin huimassa yökerhossa. Oli kyllä niin outoa bilettää Teboililla, että melkein pitäisi joskus päästä uudestaan!

Lauantai oli erittäin tervetullutta vaihtelua kaikkeen tähän tylsyyteen ja outoihin tuntemuksiin. Harmittaa hieman etten uskaltanut avata suutani seurassa enemmän, vaikka sainkin juotua itseni erittäin kovaan humalaan. Jokin aina estää minua olemasta sosiaalinen vieraissa tilanteissa, mutta työtehtävissä asia on aivan päinvastoin. Koska olen joutunut erittäin monissa työpaikoissa olemaan jollakin lailla asiakaspalvelutehtävissä, olen näköjään onnistunut luomaan itselleni "työminän", joka pystyy puhua papattamaan vaikka minkälaisista asioista tuntemattomien ihmisten kanssa. Tämän vaihteen kun saisin kytkettyä päälle myös töiden ulkopuolella, olisi se sosiaalisen elämäni pelastus. En ymmärrä, miksi pelkään tällaisia jokapäiväisiä tilanteita nykyään erittäin paljon, enemmän kuin koskaan ennen. Diagnosoin itselläni jo jonkinasteisen paniikkihäiriön alkuviikosta, kun en uskaltanut edes poistua asunnosta. Pihalla meninkin aivan paniikkiin ja päässä sumeni. Perjantaina keräsin viisi tuntia rohkeutta lähteä kaupungille...

Ruokavaliota en ole vieläkään saanut laitettua kuntoon, en ole edes jaksanut panostaa siihen, vaikka monet kerrat olenkin itselleni luvannut. Nyt pitäisi kuitenkin jättää kaikki makea pois, sekä alkaa kuntoilemaan. Tavoitteena (kuten monena aikaisempanakin vuonna) on olla edes jonkinlaisessa kesäkunnossa ensi vuonna. Asian eteen pitäisi siis alkaa tekemään jotain, mutta terveyskärpäsen-purema on kadonnut. Kunpa edes saisin sen ruokavalion taas normaaliksi, voisin alkaa miettimään liikuntaa. Yritän taas kovasti olla polttamatta, vaikka olen senkin lakkoni rikkonut jo monia kertoja. Nyt on jälleen kerran menossa päivä nro2, mutta saa nähdä mitä tämä viikko tuo tullessaan, kun lähdetään kaveri M:n kanssa "road tripille".

Minua harmittaa, etten osaa kirjoittaa paremmin. Etten osaa kuvailla sitä tunteiden sekasotkua, joka tälläkin hetkellä pitää minua otteessaan. Miten voi ihminen olla samalla hetkellä onnellinen ja melkein itsetuhoinen? Kaikenlaiset tunteet repivät minua eri suuntiin ja en oikein osaa taas olla. Tyydyn vain olemaan hiljaa, etten menisi rikki. Ainakin runoja pukkaa taas hyvässä tahdissa. Tarvitsisin jotain. Miehen, työpaikan tai kavereita, jotta pysyisin järjissäni. Tällä hetkellä on liian paljon aikaa ajatella.

And what could make you whole was simply out of reach

All I wanna do is have my mind erased

Odotin kauhulla tätä päivää, sillä lupauduin lähtemään stalkkerini kanssa terassille. Tälläkin hetkellä istun kuitenkin kotona, koska stalkkerini olisi halunnut viedä minut ajelulle, mistä kohteliaasti kieltäydyin. Päässäni rupesi pyörimään erilaisia skenaarioita, mitä voi autoretkellä tuntemattoman kanssa tapahtua. Hätävarjelun liioittelua, mutta ikinä ei voi olla liian varovainen.

Koko päivän yritin taas siivota. Sain jotain aikaiseksikin, mutta imuria en jaksanut kaivaa kaapista saatika sitten tiskata. Olen ollut kesällä kotona vain muutamia lyhyitä jaksoja ja jokaisella kerralla olen myös siivonnut vain lähteäkseni pian taas pois. Mitään kamalaa sotkua ei onneksi ole kertynyt, mutta olisi mukavaa nauttia puhtaasta kodista edes muutaman päivän, ennen kuin taas lähtee reissaamaan. Ensi viikolla mahdollisesti road trippailemme kaveri M:n kanssa, mutta saan edes muutaman päivän olla  rauhassa.

Mutta stalkkeri. En vieläkään tiedä, miten tähän asiaan pitäisi suhtautua. Ovatko viestit vain kaverillista flirttiä vai onko niissä jotain muutakin? Ahdistaa ja jännittää samaan aikaan, ja olen aivan pihalla. Mitä mä teen?

With every bubble she sank with a drink

I'm fucking up everything - on tämän hetken olotila. En oikein osaa edes kunnolla selvittää itsellenikään mikä nyt taas on ongelmana, mutta joku on pahasti vialla, kun mikään ei suju. Elämälle pitäisi etsiä suunta.

Mies on kryptinen ja tämä nyt taisi todellakin olla tässä. Olisi vain mukava kuulla se sanottuna suoraan eikä päätellä itse siitä, että toinen ei vastaa mihinkään viestiin, jossa ehdotetaan tapaamista. En tiedä yhtään, mitä olen tehnyt vai olenko edes tehnyt mitään, kun tämä nyt näin hölmösti kaatuu. Ehkä se johtui pitkistä pätkistä Pohjanmaalla ja miehen vähäisestä näkemisestä. Tai sitten se oli vain yhtä kusipää kuin kaikki muutkin. Tämä tässä nyt taitaa eniten masentaa, kun oikeasti oli toiseen ihastunut. Päivä toisensa jälkeen mahdollisuuteni miehen löytämiseen vähenevät ja haihtuvat olemattomiin. Kivaa!

Työttömyys ja ainainen rahattomuus saa myös ihmisen tuntemaan itsensä hyvin pieneksi ja säälittäväksi. Olisi mukava kerrankin pystyä tekemään jotain, ilman että joutuu laskemaan tarkasti mihin on varaa. Totta kai menisin sinne tänne ja tuonne, kävisin joka viikonloppu Seinäjoella katsomassa kavereita, jos kukkaronnyörit antaisivat periksi. Tilillä on 3 euroa, mutta onneksi jääkaapissa on vielä ruokaa. Sitten joskus kun löydän itselleni työpaikan, lupaan ja vannon olevani valittamatta pitkistä/rasittavista/ärsyttävistä työpäivistä ainakin ensimmäiset viisi vuotta.

Kroppa huutaa, kun ei ole tullut kuntoiltua ja syöminenkin on ollut vähän mitä sattuu. Asetin tavoitteeksi, että joulukuuhun mennessä olisi taas 5kg tiputettuna. Se tuntuu realistiselta, eikä harmita vaikka kiloja tippuisi enemmänkin. Huomisesta alkaen yritän taas päästä kiinni normaaliin ruokarytmiin sekä terveellisiin annoskokoihin. Pitää ottaa kalorilaskurit käyttöön ja ruveta syömään ruokaa oikeissa suhteissa. Kaveri M lainasi minulle pyöräänsä, joten voisin käydä vaikka ajelemassa rantaraitilla. Syksyllä saan todennäköisesti myös lenkkikaverin, sillä kaveri E muutti korvesta lähimaastoon.

Toivottavasti kuntoilu taas piristäisi ja tuntisin itseni jälleen normaaliksi ihmiseksi. Tänään ehkä vielä löhöän ja säälin itseäni.

The universe keeps turning. Where do I belong?

Mikään ei huvita. Torstain kulutin katsomalla Skinsiä. Koko päivän. Tänään katsoin Skinsiä, mutta yritin myös tehdä jotain muutakin. Haluaisin vain nukkua, kaikki on plääh.

You misread my meaning when I met you

I has a stalker.

Mistä mä löydän näitä outoja tapauksia.. Yksi Provinssirockin JV-vastaavista on aloittanut pienimuotoisen Facebook-häiriköinnin, johon en oikein osaa suhtautua "järkevästi". En tiedä, onko tämä nyt taas vain minun päässäni, mutta jos halutaan viedä tanssimaan, kehutaan kuinka mun silmiin hukkuu ja halutaan välttämättä nähdä, oletan toisen osapuolen olevan edes jollain lailla kiinnostunut. Ahdistavan tästä tilanteesta tekee se, että kyseisellä miekkosella on akka ja lapsia. En siis ollenkaan tiedä, miten tähän asiaan suhtautua. Olenkin omissa viesteissäni yrittänyt painottaa sanoja viaton ja kaverimielessä, sillä en missään nimessä halua olla kodinrikkoja. Olen omalta osaltani joutunut liiaksi tällaisiin soppiin, joten eiköhän se nyt jo tämän ikäisenä voisi loppua. Toisaalta tuntuu mukavalta, kun joku edes joskus kiinnittää minuun huomiota... Täytyy pitää itsensä skarppina ja aivot mukana.

"Omasta" miehestä ei kuulu mitään, mikä ärsyttää ja suoraan sanottuna vituttaa. Olen näköjään onnistunut jinksaamaan senkin orastavan suhteen näissä blogipäivityksissäni. Olisihan se nyt ollut kumma, jos olisin löytänyt järkevän aikuisen miehen. Näiden sanojen myötä siirrynkin metsästämään uutta ääliötä mahdollisesti jo huomenna, sikälimikäli kaveri M:n kanssa lähdemme Jyväskylän yöelämään.

Neljän päivän työputki Virittämö-tapahtumassa oli erittäin positiivinen yllätys. Sain vastuulleni pyörittää yksin yhtä anniskeluteltoista ja kyllähän se onnistuikin hyvin. Asiakkailta sai positiivista palautetta ja jopa muutaman euron tippiä. Monen kanssa jäätiin kunnolla rupattelemaankin, kun olivat niin kiinnostuneita asiakaspalvelutaidoistani. Lauantaina olin hetken aikaa lipunmyynnissä, kunnes taas pääsin takaisin omalle tutulle teltalle. Sunnuntaina pitikin sitten virittää itsensä tunnelmaan ihanien naikkosten kanssa. Kyllä oli mukavaa!

Tänään olen lähinnä vain ollut ja ajatellut, vaikka kävin päivällä hoitelemassa juoksevia asioita ja M kävi koiransa kanssa kahvilla. Jotenkin tämä tiistai ei ole lähtenyt ollenkaan käyntiin. Mikään ei ole tänään kiinnostanut, vaikka olen kaikenlaista yrittänytkin puuhastella. Järkevintä tässä vaiheessa olisi mennä nukkumaan, mutta perhanan ajatukset pyörivät taas niin vilkkaina, ettei siitä varmasti tulisi mitään. Tämä on taas yksi näistä päivistä, toivottavasti huominen on vähän mukavampi.

It's easier to drool at you from here

Minulla on jonkinlainen ikuinen fiksaatio kajaalipoikiin. Eilen bongasin kesäteatterista ihanan näköisen pojan, jolla oli päällään kiltti, silmissä kajaalit ja vihreä irokeesi. Ah <3 Tänään olenkin sitten kuunnellut vain ja ainoastaan rakastamiani "kajaalibändejä". Mielenkiintoista tässä kuitenkin on se, että vaikka kuinka tykkään perus rokkarin rentuista, kukaan miehistäni ei ole yltänyt lähellekään tätä ihannetta. Kaikki ovat olleet tavallisia miekkosia, yleensä myös insinöörejä. Miksi siis en koskaan saa sitä ihanaa kitaraa soittelevaa muusikonrenttua, josta aina unelmoin? Onko se vain unelma vai tyydynkö vain normaaleihin miehiin, koska en usko yltäväni muusikon tyttöystävän tasolle?

Unelmamieheni tällä hetkellä olisi sekoitus seuraavia:

Billie Joe Armstrong (Green day)

Gerard Way (My Chemical Romance)

Jacoby Shaddix (Papa Roach)

Muistan jo yläasteella kuolanneeni erästä Jacoby Shaddixin kuvaa, jossa miekkonen oli nyrkkeily-tamineissa. Hetki sitten löysin tuon kuvan uudestaan jostain vanhojen aarteiden joukosta ja yhä vain kuola valui. Missä tällaisia miehiä kasvatetaan?

(Kuvat by Google)

Kumpi voittaa historia vai tulevaisuus?

Todella huonosti on onnistunut blogin päivittäminen näin kesäaikaan, sillä olen istunut yllättävän vähän koneen ääressä Seinäjoella ollessani. Monta kertaa rakas paperitaloni on toki ollut mielessä, mutta en vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. En jaksa, vaikka päässä pyörii kaikenlaisia ajatuksia, joita olisi hyvä kirjata ylöskin asti.

Viikonloppuna meinasin tehdä suuren virheen ja lähteä erään J-miehen matkaan. Onneksi kohtalo puuttui peliin ja järkikin hetkeksi humalaisen päähän palasi. Olen vain aikoinaan ollut tähän J-mieheen erittäin ihastunut, mutta en ole koskaan saanut häneltä minkäänlaista huomiota. Nyt kuitenkin asia oli toisin ja meinasin hetkeksi hairahtaa. Lopulta kuitenkin päädyin soittamaan sille oikealle miehelle kännipuhelun, mutta onneksi se ei vastannut. Jotenkin vain ärsyttää tuo miehen saamattomuus välillä. Olisi mukavaa, että joku muukin kuin allekirjoittanut toimisi yhteydenpitäjänä. Tarvisin sitä, jotta tuntisin itseni kaivatuksi. Halutuksi. Edes jonkinlainen pieni merkki tai lupaus tulevasta olisi nyt kovaa valuuttaa, vaikka en todellakaan halua edetä nopeasti. Tässä ruvetaan kuitenkin olemaan jo kolmellakymmenellä, eikä näiden suhdeasioiden kanssa enää jaksaisi pelleillä. Jos joskus vaikka olisi se aviomies siinä vierellä... Kriisi meinaa iskeä, kun muilla on tulevaisuus ja minulla vain menneisyys.
Viinilasi kädessä pitää taas pohdiskella kaikkea syvällistä ja kuunnella ihanan Kalle Aholan sanoituksia.

Eilen katsoin Ylen Elävästä arkistosta pätkiä lapsuuden lempparisarjasta Enkeleitä ja pikkupiruja. Siinä samalla taas palasin vuosia taaksepäin omaan ala-aste -aikaan. Muistelin niitä ihania poikia, joihin kaikki olivat kusessa, kuten silloin lapsena sanottiin. Kaikki ne pakahduttavat hetket, kun tanssit ihanan pojan kanssa hitaita... Voi että kuinka tunne-elämäkin oli helppoa silloin, muusta elämästä puhumattakaan. Jotenkin sitä aikaa ja niitä ihmisiä kaipaa välillä, vaikka välttämättä en haluaisikaan olla tekemisissä heidän kanssaan. Facebookistakin olen suurimman osan poistanut, sillä miksi kaikkien tarvitsisi tietää minun elämäni yksityiskohdista yhtään mitään, kun ei edes moikata. Nuorempana aina ajattelin, että minusta tulee jotain suurta. Että vielä minä kaikille näytän. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että katkeroidun työttömyyteni kanssa enkä ikinä perusta perhettä. Sitä tuntee itsensä erittäin epäonnistuneeksi, kun kaikilla muilla on elämä ja minä vain ajelehdin. Päivät menevät sumussa ohi, enkä ole ikinä saavuttanut mitään pysyvää, josta voisin oikeasti olla ylpeä.

Nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä tälle elämälle jotain. Mutta kun olen tällainen haaveilija ja haihattelija, enkä haluaisi muuttua erilaiseksi, vaikka se tässä elämässä enemmän auttaisi eteenpäin. Minä tykkään valvoa yöni ajatellen asioita, muistellen menneitä ja kirjoitellen runonpätkiä. Jos uskaltaisin, yrittäisin julkaista runokirjan. Siitähän kaikki aikeeni aina jäävät kiinni, uskaltamisesta. En uskalla julkaista runojani, en uskalla yrittää tehdä musiikkia itse, en uskalla hakea työpaikkoja, sillä tiedän etteivät rahkeeni riittäisi. Tarvitsisin todennäköisesti jonkinlaisen höpöhöpö life-coachin auttamaan näiden tyhmien itsetunto-ongelmien kanssa. Tai sitten sen personal trainerin, jotta pudonneiden kilojen jälkeen voisin taas jatkaa elämistä.

Miksi kaiken pitää aina olla niin vaikeaa?

The only thing I ever got from you was sorrow

Tuntuu, että pitäisi kirjoitella jotain. En tiedä, olenko tulossa kipeäksi vai onko olo muuten vain kummallinen. Niin kuin olisin nukkunut koko päivän tai kulkenut jonkinlainen harso silmien edessä. Silti taas kulutan aikaani tehden kaikkea turhaa, enkä oikeastaan saa mitään järkevää aikaiseksi. Tällä hetkellä ei oikein mikään edes huvita.

Miestä näin torstaina. Se oli käynyt vuokraamassa leffan ja katsottiin se tässä minun kämpälläni. Olen jotenkin vaikuttunut miehen leffamausta ja ylipäätänsä siitä, että kerrankin olen tavannut ihmisen, joka oikeasti tykkää katsella leffoja. Nytkin se ilmestyi kädessään Django Unchained! Se oli merkki hyvästä leffamausta sekä kuuntelutaidosta, sillä olen muutaman kerran maininnut pitäväni Tarantinosta, mutta en ole vielä nähnyt uusinta tuotosta. Mikä mies! Lopultahan se sitten jäi taas yökyläilemään. Aamupäivällä, kun mies oli lähdössä kotiin, huomasimme hänen pärrässään mukavan 60 euron sakkolapun. Näköjään tässä taloyhtiössä ei saa parkkeerata edes vieraspaikalle ilman jonkinlaista läpyskää, jota en ole koskaan nähnytkään. Hävetti todella paljon, joten tarjouduin maksamaan sakon pois. Eihän mies siihen suostunut vaan lupasi itse soitella sakottavalle taholle ja selvittää asian.

Perjantaina kävin pitkästä aikaa veljen perheen tontilla viihdyttämässä ipanoita. Lauantaina taasen sain syntymäpäivälahjani Seinäjoelta kotiin kuljetettuna. Siskon kyydissä matkasi vanhempieni ostama led-tv uudelle omistajalleen. Olihan tuo kuvaputki jo parhaat päivänsä nähnytkin, mutta on outoa totutella nykyaikaiseen televisioon. Samassa paketissa sain myös erinäisiä tavaroita, joita jouduin tilanpuutteen takia jättämään vielä äitini luokse, kun Seinäjoelta lähdin. Jos joskus muistaisin olla pakkaamatta laukkuuni kaikkea turhaa.

Eilen illalla nautin omasta seurastani viinipullollisen verran ja suuntasin baariin yhdelle siskon ja hänen kavereidensa vaivoiksi. Miehen kanssa oltiin myös tekstailtu ja hän oli suuntaamassa keskustaan. Sitten viestit loppuivat eikä vastausta ole tähän mennessäkään kuulunut. Koska olen murehtijoiden sukua, päässäni myllertävät erilaiset tapaturmateoriat, joita vilkas mielikuvitukseni tuottaa jatkuvalla syötöllä. Olin jossain vaiheessa ihan varma, että mies on kuollut, enkä vieläkään voi sanoa luopuneeni tästä teoriasta. Päätin kuitenkin rauhoittua ja ottaa huomenna yhteyttä, jos mitään ei kuulu. Hemmetin murehtija. Ärsyttää aina huolestua ja murehtia päänsä puhki, ja kehitellä kaikenlaisia kauheita teorioita ja kohtaloita.

What kind of life is it, when every day’s a weekend

Mitä voi kirjoittaa, kun taukoa on ollut niin kauan? Kaikenlaista enemmän ja vähemmän merkittävää on tapahtunut; Provinssit kökitty ja juhannus Nummeiltu. Käteen jäi taas paljon muistoja, tyhmiä vitsejä ja se pohjaton tyhjyys aka festivaalin jälkeinen masennus. Ehkä sitä kaikkea on aivan turha yrittää blogimerkintään tunkea, sillä ei se koskaan luettuna olisi samanlaista kuin koettuna.

Tänään palailin takaisin Jyväskylään, mutta jo ensi viikolla suuntaan taas Seinäjoelle. Muutama työkeikka on pätkätyöläisellä taas tiedossa, mikä helpottaa huomattavasti elokuun vuokranmaksua. Onhan se myös kätevää, että ruokaan ei mene itsellä rahaa, kun on äidin jääkaapilla. Harmi vaan, että kyseinen jääkaappi on täynnä kaikkea sellaista, mitä en todellakaan haluaisi syödä tai oikeastaan saisi syödä. Kamalasti roskaa.

Roskasta puheenollen, kamalasti tuli taas vedettyä festarimättöä. Oikein ällöttää. Provinssikiireiden aikaan tuli tilailtua pizzaa ja hampparia, festarin aikana sitten talkooruokaa (joka ei kyllä sekään ole mitenkään järkyttävän terveellistä). Provinssin aikana sain tiputettua peräti kaksi kiloa, mutta kummasti juhannuksen jälkeen ne taas takaisin tulivat. Hyi hyi. Tänään kävin kaupassa ostamassa kaikkea terveellistä ja ihanaa (mutta myös karkkipussin, tais jäädä taas hetkeksi nekin pois). Olen myös nyt neljättä päivää polttamatta, sillä päätin juhannuksen jälkeen aloittaa lakkoiluni uudestaan. Nikotiinipurkkaa en ole tällä kertaa edes vetänyt, yritän myös olla vetämättä.

Miestä näen vasta torstaina, mutta onneksi minullakin on tekemistä. Tänään olen vain ollut. Yksin. Omassa kodissa. En voinut kuvitella, kuinka paljon tästä taas nautin. Odotan myös innolla, että saan nukkua SÄNGYSSÄ, kun kuukauden olen nukkunut sohvalla. Huomenna pitäisi uskaltautua työkkäriin ja kelaan, ei huvita ei. Sitten sitä voisi kokkailla jotain terveellistä ja siivoskella. Purkaa laukku, jotta sen voi sitten taas ensi viikolla pakata uudestaan täyteen tavaraa. Eiköhän tämä elämä taas tästä lutviudu..

(Mies sanoi, että minulle löytyy aina aikaa, mikä oli vaan todella ihanaa. Torstai, tule jo!)

Collecting names of the lovers that went wrong

Tunnen tällä hetkelä erityisesti selän ja jalkojen lihakset todella hyvin. En ole treenannut, mutta istuin eilen yhteensä 3h prätkän kyydissä, kun kävimme miehen kanssa ajelulla. Jotenkin onnistuin jännittämään noin puolet kroppani lihaksista, nyt olenkin erittäin tuskissani tämän kivun kanssa. Toivottavasti jossain vaiheessa opin istumaan pärrän kyydissä normaalisti, jännittämättä. Tunsin eilen itseni todelliseksi apinaksi, joka vain roikkuu toisen selässä. Olin varmasti huvittava näky.

Miniloma Jyväskylään teki hyvää ja oli mukava nähdä mies pitkästä aikaa. Oli ihanaa taas nukahtaa toisen kainaloon ja herätä aamulla kahvin tuoksuun. Toivottavasti mies ei kuitenkaan kyllästy minuun, jotenkin pelkään sitä. Mutta ei kai se tuossa vieläkin mukana roikkuisi, jos olisin aivan kamala ihminen?  Tyhmää, kun pitää tällaisiakin taas miettiä, mutta jotenkin tämä välimatkakin sen aiheuttaa ja epävarmuus seuraavan tapaamisen ajankohdasta ja toisen tunteista/ajatusmaailmasta. Yritin kyllä saada miestä Provinssiin, mutta lähtevät kaveriporukalla tulevana torstaina Saksaan. Juhannuksesta ei olla puhuttu, joten uskon tällä hetkellä hyvin vakaasti viettäväni sen Nummirockissa.

Poden huonoa omatuntoa siitä, että mies tarjoaa aina kaiken, kun olemme yhdessä liikenteessä. Eilen kävimme pärräilyn lomassa pizzalla sekä vuokraamassa illaksi elokuvan. Mitään en taas saanut itse maksaa, joten tänään sanoinkin seuraavalla kerralla kokkaavani miehelle. Ei tuntunut innostuvan asiasta. Ahdistaa kuitenkin mennä toisen rahoilla kaikkialle, mutta eipä minulla muuten olisikaan tällaiseen deittailuun varaa. Pelottaa, jos se ajattelee minua jonkinlaiseksi onnenonkijaksi tms. Joka kerta olen kuitenkin huomauttanut, että voin myös itse maksaa, mutta aina siihen on sanottu "kyllä mä uskon" ja silti tarjottu. Äh, miten tässä tilanteessa voi käyttäytyä?

Huomenna alkaakin festariviikko, joten tuskin kerkeän päivitellä muuta kuin facebookia. Miten se Provinssi aina yllättää!?

You don't know is it fine to hold my hand

Olen onnistunut tempautumaan oikein kunnolla töiden vietäväksi ja tehnyt hommia kuin hullu. Toimistolla on tullut touhuttua vähintään se 10h/päivä, yleensä päivät ovat kestäneet 12h tai enemmän, joten en ole kerinnyt/jaksanut päivittää blogia saatika tehdä mitään järkevää. Tänään tulin pikalomalle Jyväskylään tarkoituksenani nähdä mies (<3) sekä hakea unohtuneita tavaroita. Kuskasin myös osan turhista tavaroista takaisin kotiin helpottaakseni juhannuksen jälkeistä junailua kaikenlaisten kassien kanssa.

Koska pääni on tyhjä eikä tuota enää järkeviä lauseita, tyydyn vain toteamaan että tykkään tuosta alla olevasta biisistä jotenkin mielettömän paljon.

This is what I call life

Koska olen jo alle viikon selvinnyt hengissä Pohjanmaalla, laittelenpa muutaman kuvan lievittämään mun Jyväskyläkoti-ikävää. Räpsäsin viimeisellä kouluviikolla kotimatkan aikana kuvia, kun mietin kuinka ihana se reitti onkaan ollut kulkea.

 Seinäjoella on ollut mukavaa. Kavereita on tullut nähtyä, töitä paiskittua ja hikoiltua tässä järkyttävässä kuumuudessa. Viikonloppu meni kyllä masentavan nopeasti, huomenna pitäisi taas painaa pitkää päivää. Onneksi perjantainen nollaus hyvässä seurassa rauhoitti mun hermoja edes vähän.

It's just another manic Monday

Tämä on taas näitä päiviä, kun aivot käy ylikierroksilla. Olen yrittänyt kovasti tänään tehdä töitä ja saanutkin paljon aikaiseksi. Kuitenkin koko ajan tuntuu, että olen unohtanut jotain, kuten esimerkiksi pakata keskiviikkoa varten. Tai edes tehdä se pakkauslista.

Hirveä paniikki iski tänään, kun huomasin Provinssirockin olevan jo aivan ovella. Mitä kaikkea olenkaan unohtanut tehdä, sanoa, selvittää? Päässä pyörii miljoona ajatusta, enkä meinaa saada niitä edes kirjoitettua paperille. Yö taitaa mennä valvoessa, sillä en millään saa aivojani lopettamaan tätä työskentelyä! Koko ajan tuntuu, että jotain pitäisi tehdä, joten avaan läppärin yhä uudelleen tekemättä kuitenkaan mitään järkevää. Kaikki muuthan ovat jo kotona, joten en saisi asioita hoidettua kuitenkaan ennen huomista. Kauhulla odotan keskiviikon ja torstain ylipitkiä työpäiviä, sillä ennen yhdeksää on turha haaveillakaan pääsevänsä kotiin.

Kuitenkin odotan taas ihan hirveästi tätä raskasta rupeamaa, vaikka jaksankin siitä valittaa ja stressata. Onhan tämä kuitenkin se työ, mitä haluaisin koko loppuelämäni tehdä. Jännää on se, että unohdan täysin syödä! Tänäänkin olen vetänyt kahvia ja tupakkaa, mutta syöminen on jäänyt vähemmälle. Provinssiviikonloppuna varmasti unohdan vielä pahemmin, sillä tapanani on ollut pärjätä pitkälti kahvin ja tupakan voimin. Enhän oikeastaan kerkeä edes pitämään ruokataukoja, sillä töitä olisi vaikka muille jakaa. Miten tämä voikaan olla yhtäaikaa niin mukavaa ja niin rasittavaa?

Mikäli näen miehen huomenna, yritän unohtaa nämä kiireet edes hetkeksi ja keskittyä täysin häneen. Kuukausi on liian pitkä aika olla näkemättä toista, vaikka ei tämä edes vielä ole edennyt seurustelun tasolle. Höh. Mahassa on silti perhosia <3

I wish I could tell the world

Pientä hiljaiseloa ollut tämän blogin puolella, kun on ollut hirveästi kiireitä. Viimeinen kouluviikko meni hujauksessa, sääli, vaikka rankkakin rupeama se oli. Viimeisellä viikolla en kerinnyt paljon muuta tekemään, kun istumaan koneen ääressä ja juoksentelemaan kevätfestariasioissa pitkin ja poikin koulua. Harvoin pääsin ennen ilta kuutta kotiin, perjantain valmistumispäivänäkin pääsin lähtemään vasta kolmen jälkeen, vaikka muut pääsivätkin aikaisemmin. Itse kun on tällainen jokapaikanhöylä ja bändikerholainen, jouduttiin vetämään valmistujaispäivänäkin kaksi keikkaa ja vielä roudaaminen päälle. Huh. Enää ei tarvitse esittää kitaristi-basisti-rumpali-laulajaa ja painaa pitkää päivää sekä koulussa että kotona Provinssihommien parissa.

Perjantaina oli kova hinku päästä bilettämään, sillä olen aika tiukasti istunut viikonloput kotona. Yritin kovasti saada kunnon bilemoodin päälle, mutta väsy sekä päänsärky veivät voiton. Aivan ei jaksanut valomerkkiin asti, mutta mukavaa oli silti. Eipä tullut vedettyä hirveitä övereitäkään, vaan nautiskeltiin kavereiden M ja C kanssa ihan rauhallisesti. Mukavaa oli, varsinkin muiden luokkakavereiden arvostelu. Harmittaa, että kaveri C muutti takaisin kotipaikkakunnalleen, mutta sovittiin että tehdään M:n kanssa kesällä Ikea-reissu ja samalla mennään C:n luokse Porvooseen yökylään. Toivottavasti suunnitelma toteutuu, sillä C on kyllä äärettömän mukava tyyppi, vaikka tulikin luokallemme vasta tammikuussa. Onneksi sentään M on Jyväskylässä, etten välttämättä joudu viettämään kesällä aikaani neljän seinän sisällä.

Lauantaina näin miehen pitkästä aikaa. Kerkesin taas panikoimaan, onkohan se tehnyt oharit, kun viestiä tuli vasta iltakymmenen jälkeen. Onneksi olin laittanut itseni menokuntoon jo melkein viisi tuntia aikaisemmin, sillä lähdettiin hieman äkkinäisellä aikataululla Red Neckiin katsomaan AC/DC coverbändiä. Herrasmies kun tuo on, sisäänpääsymaksu ja juomat hoituivat taas hänen pussistaan. Tällä kertaa keskustelukin luisti jo ihan normaalisti ja vapautuneesti. Sanoipa hän jopa söpöyksiä, mitkä tietenkin veivät jalat altani. Olen niin äärettömän onnellinen tällä hetkellä, että en voinut ikinä kuvitellakaan tällaista tunnetta. Ei ihastuminen ole aikaisemmin ollut näin intensiivistä.
Red Neckistä lähdettiin hieman ennen kuin bändi lopetti, otettiin taksi, tehtiin pit stop minun kämpille ja siitä sitten miehen luokse. Sinnehän minä yöksi kainaloon jäin ja aamulla oli taas kahvit keitettynä valmiiksi :) Koska miehen auto meni alkuviikosta rikki, lähdettiin pärrällä käymään Vaajakoskella jäätelöllä, sillä mies oli vihdoin saanut minulle kypärän lainattua. Miehellähän on tarkoitus viedä minua pärrällä kahville johonkin hienoon paikkaan, minkä sijaintia hän ei millään suostunut kertomaan minulle. Ei kuitenkaan tänään sinne lähdetty, sillä miehelle tuli kutsua töihin kesken kaiken. Noh, ensimmäinen pärrämatkailu meni hyvin, vaikka minua hieman tärisytti ja pelotti. Paljon en kuitenkaan kerinnyt maisemia katsomaan, sillä olin koko ajan ihan varma, että tipun kyydistä. Vannotin kyllä miestä, ettei tiputa minua matkalla. Hyvä luotto :D

Keskiviikkona pitäisi suunnata kuukaudeksi Seinäjoelle.. Sovittiin miehen kanssa, että nähdään vielä ennen lähtöäni, sillä kesäkuussa tuskin pystymme toisiamme tapaamaan. Mies kyllä alustavasti lupaili tulevansa Provinssirockiin, sillä hänellä alkaa kesäloma sinä viikonloppuna. Olisi kyllä mahtavaa, vaikka tuskin kerettäisiin paljoa näkemään. Jotenkin tämä koko touhu tuntuu niin oikealta ja ihanalta, enkä haluaisi olla kauaa hänestä erossa. Olen täysin ihastunut pikkutyttö, mutta tuntuupa tuo mieskin olevan samoilla linjoillan, niin ihana se minua kohtaan on. Enpä yllättyisi, vaikka tältä mieheltä saisi joskus kukkiakin. Yhdeltä mieheltä olen aikaisemmin saanut kukkapuskan, sekin johtui erittäin pahasta riidasta...

Huomenna pitäisi varmaan jo katsoa tavaroita kasaan, sillä kuukausi on taas pitkä aika elää matkalaukkuelämää. Ärsyttää jo valmiiksi, sillä olen maailman huonoin pakkaamaan. Ensin pitää tehdä listaus siitä, mitä ottaa mukaan, ennen kuin nakkelen mitään laukkuun. Todennäköisesti unohdan puolet tavaroista kotiin ja mukana on paljon turhaa vaatetta. Mistä minä voin tietää, mitä tavaraa tarvitsen kesäkuussa? Juhannustakin pitäisi miettiä, mikäli sen Nummirockissa taas viettää. Voi kyllä olla, että jos miehellä on jotain muita suunnitelmia saatan olla kamala ihminen ja mennä hänen mukaansa, mikäli kutsu käy... Yritän olla olematta huono kaveri, mutta välillä mies vie voiton.

If only I could tell you how I feel

Kiirettä pukkaa niin koulussa kuin pätkätyöläisen elämässä. Tällä viikolla en ole kertaakaan ennen neljää päässyt kotiin, harvoin myös ennen viittä. Koulu lähenee loppuaan, ensi viikon perjantai on viimeinen päivä. Sitä ennen pitäisi keritä suorittamaan muutama rästikurssi, joita en ole harjoitteluni takia pystynyt tekemään. Tällä viikolla olenkin ahkeroinut niin harjoittelun, Provinssirockin kuin koulutöidenkin parissa.

Tänään kuvittelin pääseväni viikonlopun viettoon jo suhteellisen aikaisin, mutta niinhän se kello taas raksutteli neljää. Päätettiin lähteä luokkakaveri S:n kanssa UFF:lle halppisshoppailemaan, mutta onnistuimme myöhästymään ensimmäisestä linkasta (olimme laiskoja, emme jaksaneet lähteä kävelemään). UFF:sta löysin kuitenkin muutaman käyttökelpoisen, hieman pikkutuunausta vailla olevan vaatekappaleen, joten olin erittäin tyytyväinen. Shoppailun jälkeen juoksin nopeasti kotiin, josta pikaisen lepopaussin jälkeen suuntasin kaveri M:n luokse. Päätettiin M:n kanssa mennä piknikille läheiseen puistoon eli haimme Siwasta siiderit ja kuivattuja hedelmiä, ja lähdimme nauttimaan päivän viimeisistä lämpimistä auringonsäteistä. Jutun taso alitti vyötärön useammin kuin kerran ja päivitettiinhän siinä taas miesasiatkin.

Niin, se mies. Hymyilen. Vaikka alistuinkin taas ensimmäisenä laittamaan viestiä, en kuitenkaan alistunut ehdottamaan tapaamista. Kysyin vain kuulumisia. Mies vastasikin yllättävän nopeasti (kolmen tunnin sisällä), mutta viestin sisältö hämmensi minua ensin suuresti. Ikinä aikaisemmin ei kukaan ole kysynyt minulta, minkä kokoinen pääni on. Kun maltoin lukea viestin tarkemmin muutamaan otteeseen, tajusin kysymyksen viittaavan moottoripyörän kypärän kokoon. Pääsen ajelulle! Tai oikeastaan kahville, mutta sinne matkataan pärrän kyydissä. Kamalasti jännittää jo etukäteen, vaikka päivää emme sen tarkemmin sopineet, sillä täytyy mennä säiden mukaan...

Päivä päivältä ihastun enemmän.

Maailma on sun

Tänään vedin tällinkikännit. Tällinkikännit eroaa kalsarikänneistä vain sillä tavalla, että istun täydessä tällingissä kotona, toiveissa baarireissu tai edes seura. Tällä hetkellä ollaan siinä vaiheessa, että painutaan itsesäälikännin puolelle, mikä ei ole yhtään mukavaa. Harmittaa, että Jyväskylässä on vain kaksi kaveria, joiden kanssa voin käydä baarissa. Kumpikaan heistä ei ollut tänään "vapaana". Juuri nyt mieleni tekee miettiä syvällisiä ja valuttaa meikit pitkin poskia. Youtube huutaa vanhoja biisejä ja samalla mietin, mikä meni vikaan. Miksi mä kulutan tämän elämäni johonkin turhaan, kun voisin tehdä jotain hienompaa, suurempaa? Mitä mä oikein odotan?

Ärsyttää myös, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen löytänyt miehen, jota ei voi lukea kuin kirjaa. Olen löytänyt mysteerimiehen, jee! Toiset treffit menivät mielestäni hyvin, osasin jopa jutella jotain. Olin hauska, kärkäs ehkä jopa fiksukin. Silti tuntuu, että olen miehen mielestä teinikana. Heitin hänelle pallon, jotta ottaisi seuraavaksi yhteyttä. Pelottaa, että ei ota. Minä taas olisin koko ajan valmis laittamaan viestiä ja kutsumaan kylään. Varsinkin tällaisessa itsesäälihumalassa. Äh.

Koko illan olen miettinyt, mikä minussa on vikana? Olen todella outo ja saamaton ihminen. Valitan kaikesta, enkä tee asioille mitään. Muistelin myös tapausta eräässä Seinäjoen baarissa, jossa yksikin uros lyttäsi uravalintani täysin, sillä hänen mielestä minun pitäisi pyrkiä korkeammalle. Että olen tyytynyt liian vähään. Miksi monet ihmiset toitottavat tätä minulle, vaikka en edes saa työpaikkaa mistään? Todella raivostuttavaa! Jos muka olisin niin hyvä, niin luulisi sen työpaikankin löytyvän tuosta vaan sormia napsauttamalla. Ehkä olen sitten liian kiltti ja naiivi. En ole tarpeeksi hyökkäävä.

Nyt kyllä ahdistaa kaikki. Haluaisin vain lähteä kävelemään. Inhoan istuskella yksin kotona kun menojalkaa vipattaa. Inhoan tätä yksinäisyyttä, jolle en voi tällä hetkellä mitään. Sama tilanne olisi varmasti Seinäjoellakin, vaikka kaveripiiri siellä onkin huomattavasti laajempi. Tämä on taas näitä päiviä, kun mikään ei ole mukavaa ja baarissakin olisin vetänyt mörköpöhnät. On kamalaa, että ajattelen tällä hetkellä vain miestä! Olen niin ihastunut ja haluaisin tietää, missä mennään. Haluaisin tietää edes välittääkö se yhtään. Kuvittelenko kaiken vai tapanko kaiken tällä ylianalysoinnilla. Voi luoja! Hakkaan päätäni seinään koko loppu yön.