Tänään olen viettänyt säälittävää fanitytön leffailtaa. Yläasteella näin ensimmäisen kerran elokuvan Stand by Me, jonka näyttelijöistä River Phoenix muodostui minulle jonkinsortin pakkomielteeksi. Fanitin antaumuksella etsien kaiken mahdollisen tiedon, printaten etanatulostimella kaikki mahdolliset biografiat ja tarinat sekä tallentaen DISKETILLE kymmenittäin kuvia. Tulostin jopa Stand by Me:n käsikirjoituksen, jonka opettelin ulkoa samalla haaveillen omasta näyttelijänurasta Hollywoodissa. Voi niitä aikoja... Enää en osaa fanittaa mitään täysillä. Fanityttö nosti kuitenkin taas päätään, kun River Phoenixin kuolemasta tuli Halloweenina kuluneeksi 20 vuotta. Nuorena vietin nämä vuosipäivät kuunnellen idolilleni tehtyjä biisejä, katsoen leffoja, seuraten parhainta keskustelufoorumia sekä lukien biografioita. Ja kappas, tänään olen tehnyt samat rutiinit monen monen vuoden jälkeen. Leffamaratoni sisälsi suosikit Stand by Me, My own private Idaho ja Dogfight.
Jostain kumman syystä minun oli pakko kirjoittaa tästä edes jonkinlainen osio blogiin, sillä onhan kyseisen herran fanitus ollut minulle elämäntapa jo kauan. Enää en kuitenkaan ole niin pakkomielteinen ja kiihkeä kuin nuorempana, mutta sydämeni sopukoista löytyy aina pieni sija Riverille. On myös hyvin mielenkiintoista selittää ihmisille, miten voin fanittaa näyttelijää, joka on kuollut jo ennen kuin olen yhtäkään hänen elokuvistaan nähnyt... Mutta miksei voisi? Sehän tekee siitä kaikesta vain traagisempaa. Miksi siis en olisi aikoinaan täysin hullaantunut tällaiseen surulliseen tarinaan, kun oma elämänikin oli yhtä draamaa. River Phoenix tarjosi minulle pakotien pois omasta surullisesta elämästäni.
"You were like my own James Byron Dean Private Idaho was my East of Eden."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti