And these little things define you forever

Haluaisin elää perjantain uudestaan, sillä se oli melkein täydellinen; Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni treffeillä juuri SEN miehen kanssa, josta nyt olen viime aikoina jauhanut niin blogissa kuin irl. Tilannetta kerkesin panikoimaan oivan tovin, mutta perjantaina olo oli suhteellisen seesteinen. Koulusta päästyäni kävin kaupungin kautta, ostelin muun muassa kasvonaamio-tuubin. Kotona teinkin hemmotteluhoidon itselleni ja makasin sohvalla savet naamassa ja kurkut silmillä :D Ikinä en ole niin perusteellisesti tälläytynyt saatika käyttänyt niin järkyttävän paljon aikaa itseni laittamiseen. Se oli kuitenkin mukavaa, ja sitä pitäisikin harrastaa hieman useammin.

Treffit oli sovittu kahdeksaksi ja kerrankin elämässäni lähdin ajoissa kävelemään tapaamispaikalle. Odotteleminen jännitti ja olinkin hetken aivan varma, että minulle on tehty oharit. Onneksi mies kurvasi pian nurkan takaa. Olimme fiksuina seisseet saman rakennuksen vastakkaisilla puolilla. Kävimme syömässä ja muutamassa kuppilassa juomassa. Mies tarjosi! Oli se kuitenkin vaikeaa yrittää jutella jotain järkevää, ilman että vaikuttaisin joko täysin päättömältä kanalta tai itsekeskeiseltä paskiaiselta. Välillä jämähdin täydelliseen hiljaisuuteen, sillä pää oli kertakaikkiaan niin tyhjä. En meinannut millään keksiä yhtään normaalia puheenaihetta. Onneksi mieskin on sen verran hiljainen tapaus, että ymmärrämme toisissamme tämän sosiaalisuuden puutteen. Kuppiloiden jälkeen mies tuli mukanani kotiin katsomaan kun minä pakkaan viikon Pohjanmaalaistumista varten ja sinnehän se jäi viereen nukkumaan. Nyt pitäisi vain taas uskaltaa ottaa se ensimmäinen askel ja pistää viestiä. Ajattelin haastella miestä tulevana viikonloppuna joko leffaan tai sitten että kävisimme vuokraamassa leffan.

Nyt olen aika ihastunut.

You make me nervous so I really can't eat

Tänään eletään jännittäviä aikoja!

Many days fell away with nothing to show

En ole ollut miehen kanssa treffeillä.

Yleisellä yllytyksellä ja omasta halusta laitoin miehelle perjantaina tekstiviestin. Ei vastannut. Manasin melkein alimpaan helvettiin. Lauantaina kännykkään oli kuitenkin tupsahtanut vastausviesti, joka kuulosti erittäin lupaavalta, mutta nyt ei taas ole kuulunut mitään. Pohdiskelenkin nyt, mitä asialle teen. Annanko olla vai otanko itse uudestaan yhteyttä? Haluaisin miehen vielä nähdä...

Olen muutaman päivän keskittynyt vain omaan hyvinvointiini. Olen ollut todella väsynyt, joten tänään ajattelin tehdä henkilökohtaisen ennätyksen ja mennä nukkumaan ajoissa. Taitaa enteillä burn outia tämä olotila, sillä nytkin on vain todella itkuinen fiilis vaikka siihen ei ole mitään syytä. Haluaisin vain lomailla! Ruokavaliota olen myös yrittänyt parannella ja tämä viikko meneekin salaattikuurilla. Viime viikolla ärsytti tuo miehen kyvyttömyys ottaa yhteyttä, joten poltin selvinpäin sekä tuhosin 1,5 levyllistä suklaata. Loput toisesta suklaalevystä heitin rohkeasti roskiin ja zumbasin raivokkaasti. Tällä viikolla en ole saanut vielä mitään liikunnallista aikaan, koska olen niin väsynyt. Onneksi viikkoa on vielä jäljellä.

Saa nähdä masennunko loppuviikosta ja ahmaisen taas jotain suruuni, jos mies ei ota yhteyttä.

Miksi olen näin säälittävä näissä miesasioissa? Onko mun tarkoitus löytää kaikki mädät yksilöt vai onko tässäkin nyt jotain, mitä en vain tajua? Mielestäni vastausviesti oli erittäin positiivinen, sillä hän kysyi jopa kävisikö minulle mieluummin viikolla vai viikonloppuna treffaaminen... Olettaakohan se nyt, että laitan sille päivän, joka minulle kävisi? Minä automaattisesti oletan, että on hänen vuoronsa ottaa yhteyttä. Olen niiiiiin nainen tässä asiassa ja ylianalysoin oikein kunnolla!

I don’t know how to connect, so I disconnect

Koko päivän olen rakennellut pilvilinnoja. Mahassa on hirveästi perhosia enkä ole pystynyt keskittymään mihinkään olennaiseen. Hemmetin miehet! Mitä sitten teen, jos en saa sitä puhelinsoittoa? Sitä treffikutsua. Olen haaveilun lomassa onnistunut tietenkin masentamaan itseni jo useaan otteeseen. Olen liian usein saanut pettyä miehiin, mutta silti haluaisin uskoa että juuri tämä kyseinen mies olisi erilainen. Ehkä juuri ikänsä takia.

Toivon niin kovasti, että halkean pian! Tänään olen vahtinut puhelinta erittäin tarkasti ja pettynyt, kun se ei ole kertaakaan soinut. Onko tässä nyt se logiikka, että mies ei voi seuraavana päivänä soittaa? Pitää odottaa ainakin kaksi päivää. Ei saa vaikuttaa liian innokkaalta. Paskat. Itselläni ei olisi ainakaan itsehillintää moiseen, mutta ehkä juuri sen takia olenkin nainen. Ärsyttää vaan tämä odottaminen ja haaveilu. Miehet eivät varmasti pohdi tällaisia asioita.

Sitäkin olen pohtinut, että miten treffeillä käyttäydytään? En ole koskaan ollut treffeillä, joten sekin jännittää jo valmiiksi. Mitä pitää laittaa päälle? Pitääkö keksiä valmiita keskusteluaiheita, jos vaikuttaa siltä että molemmat ujostelevat liikaa? Minulla on paha tapa pälättää aivan uskomatonta sontaa, kun olen hermostunut. Pitkittynyt hiljaisuus on niin ahdistavaa, joten yleensä päädyn keskustelemaan todella tyhmistä asioista tai kertomaan itsestäni noloja faktoja, jotta keskustelu saataisiin edes jotenkin käyntiin. Ei hyvä.

Taidan kuolla tähän tuskaan jo ennen mahdollisia treffejä. Enköhän minä ole tämän jo kahtena päivänä jinksannut niin pahasti, että turha edes odottaa sitä soittoa.

Mä meen peiton alle piiloon.

Where you gonna sleep tonight?

Tapasin eilen miehen. Seitsemän vuotta vanhemman. Käytän liian usein seuraavaa sanaa, mutta eilinen ilta oli taas aika random. 

Päivällä sain pikavieraita Seinäjoelta, kun äippä ja siskoni anoppi saapuivat visiitille. Äippä toi Keskiseltä tuliaisia; juomalaseja ja tonnikalaa. Kävimme syömässä Gringos Locosissa ja ilolla söin hampurilaisen, pitkästä aikaa. Käytiin pyörimässä Sokoksella ja suunnattiin sitten veljeni luokse Muurameen. Nopeasti juotiin kaffit ja sitten sainkin jo kyydin takaisin kotiin, kun pikavierailijat lähtivät ajelemaan Pohjanmaata kohden.

Olin loppuviikosta saanut kaveri M:ltä kutsun lähteä lauantaina istumaan iltaa hänen ja ystäviensä kanssa. Ajattelinhan viettäväni selvän viikonlopun, joten totta kai sorruin tällaisen kutsun edessä. Alkuilta oli taas aika ankea, koska en millään osannut osallistua keskusteluun kolmen insinöörinaisen kanssa. Onneksi alkoholi on aina varma pelastus ja loppuillasta puhetta tuntui riittävän vähän liiaksikin asti. Miksi aina humalassa pitää selittää kaikkea todella tyhmää?

Meillä oli tarkoituksena mennä porukalla Freetimeen katsomaan Disco Ensembleä, mutta pitkän jonon takia vaihdettiin kohteeksi London. Ihan mukavaa, sillä enhän ollut sielä aikaisemmin käynyt. Kivalta paikaltahan tuo vaikutti, vaikka ei toki ole aivan minun tyyliselle ihmiselle suunnattu. On kuitenkin mukava käydä baarissa, jossa asiakaskunta on vähän vanhempaa kuin 18-kesäisiä. Tuntee olonsa heti kotoisammaksi, ehkä jopa nuoreksi. Siinähän se ilta meni, juoden ja tanssien. Kyllä! Minä tanssin. Asiaan toki vaikutti minulle tarjottu Absintti. Se oli kallis ja pahanmakuinen. Voin siis hyvin mielin pysytellä vain siinä salmarissa. 

Narikkajonosta minä sen sitten bongasin; takanani seisovan miehen. Naljailtiin toisillemme ja hänen kaverinsa olivat kovasti usuttamassa meitä yhteen. Hetken jo luulin hukanneeni miehen, mutta pihalla hän sitten taas löytyi seuraani. Omien kavereidensa painostamana hän lupasi tarjota minulle pizzan ja lähdimmekin porukalla syömään. Hetkeen en ole nauranut niin paljoa, kun kuunnellessa miehen kavereiden suunnittelevan meidän tulevaisuutemme pitkälle eteenpäin. Juhannuksena on siis tarkoitus mennä naimisiin ja lapsikin pitäisi pyöräyttää jo heinäkuussa :D Oli todella hauskaa ja sainpas sitten yöksi miehen viereeni. "Aamulla" olimme molemmat hieman ujoja, mutta numeroita vaihdettiin ja mies lupasi soitella, ja viedä minua ensi viikolla elokuviin. 

Toivon todella, että tämä mies oli tosissaan. Ainakin hän kovasti puhui, että haluaisi vielä nähdä. Tällä kirjoituksella kuitenkin jinksaan koko jutun ja miehestä ei kuulu enää mitään. Voiko nainen soittaa, jos miehestä ei kuulu esimerkiksi viikkoon mitään?

I'm dancin' for my life

Jos joskus olen rikas, palkkaan siivoojan. En käsitä, miten saan lyhyessa ajassa kämpän kuin kämpän täysin kaaokseen. Viikolla ei millään jaksa ruveta siivoamaan, kun päivät ovat muutenkin pitkiä ja viikonloppuna ei välttämättä ehdi. Nyt on sotkut saaneet kertyä, kun en ole muutamaan viikonloppuun Jyväskylässä oleillut. Pian se välttämätön paha on myös edessä, sillä äippäni saapuu vierailulle tulevana lauantaina. Silloin pitää kaiken olla tip top. Sille ei ole edes vaihtoehtoa.

...mutta liikunta. Sitä yritän lisätä päivittäiseen elämääni. Tavoite on liikkua vähintään neljä kertaa viikossa, muutenkin kuin kävelemällä koulumatkat. Tällä viikolla en ole saanut sillä rintamalla oikein mitään aikaan, mutta onneksi viikkoa on vielä jäljellä. Viikonloppuna haaveilin käyväni urheiluliikkeissä shoppailemassa. Listalla on ainakin kunnon juoksuhousut ja käsipainot. Saa nähdä tarttuuko jotain muutakin mukaan. Äippä lupasi myös tuoda kotoaan tasapainolautansa, koska ei sitä itse tarvitse.

Yritän kovasti välttää blogini liukumista treeniblogiksi. Onneksi siihen on vielä matkaa, mutta itseä rupeaa ärsyttämään, kun ei elämässä ole mitään muuta päivitettävää. Normaali arkipäivä kun menee kaavalla koulu-koti-ruoka-liikunta-rästihommat-nukkuminen. Mikäli nyt saisin jostain inspiraatiota, rupeaisin edes käymään hölkkäämässä. Pääsisin edes hetkeksi pois rutiineista. Zumbaaminen tulee jo korvista pihalle, vaikka se onkin mukavaa.

Miksi zumbaan vain kotona?

Nyt on taas vaikea kirjoittaa. Tiedän, että tässäkään tekstissä ei ole mitään tolkkua. Ärsyttää.

If I opened my heart, there'd be no space for air

Minusta tuntuu, että teen paljon vähemmän asioita kuin pitäisi tehdä. Jotenkin silti päivät tuppaavat olemaan aivan täyteen buukattuja, enkä mielestäni kerkeä ollenkaan hengähtämään. En ole televisionkaan ääressä jumittanut herran aikoihin, mikä rupeaa jo olemaan aika omituista. Joskus tekisi mieli listata, mitä asioita olen tehnyt päivän aikana. Pettyisinkö asioiden vähäiseen määrään vai näyttäisikö lista turhankin pitkältä? En ehkä uskalla koskaan kokeilla, koska kumpikaan ääripää ei kuulosta hyvälle ja kultaista keskitietä tuskin koskaan löytyy. Tänään on todella riittämätön olo ja haluaisin vain mennä nukkumaan.

Taas tuskailen viime tippaan jättämieni asioiden kanssa. Tällä hetkellä yritän väsätä kevätfestareita varten suhteellisen kattavaa markkinointisuunnitelmaa, joka tietenkin pitää olla huomenna näyttövalmis. Laiskana en jaksa asennella vanhaa läppäriäni kuntoon, jotta saisin kirjoitettua muistiinpanoni suoraan wordiin, vaan teen asiat vaikeimman kautta ja kirjoittelen vihkoni täyteen tuherrusta. No, tulipahan vihko kerrankin tarpeeseen. Miksi en ole vieläkään oppinut tuntemaan itseäni ja osaa varautua näihin viime hetken "työkiireisiin" määräämällä itselleni deadlinen pari päivää aikaisemmaksi? Luulisi ihmisen joskus oppivan, kun aina tulee samasta asiasta hakattua päätään seinään. Mahtailevana kehuskelin myös  harjoitteluohjaajalle ostaneeni markkinointikirjan ja lukaisevani sen, jotta osaisin luoda kunnon suunnitelman. Ja paskat. Tuossahan se sohvalla vieressä lojuu, mutta sivuakaan en ole lukenut. Ei ole aikaa!

Hemmetin kevätfestarit. Tahdon itselleni assistentin! Miten voidaan olettaa, että kerkeän yksin tekemään kaikki asiat ja samalla hoitamaan koulun projekteineen? Jos minun ei tarvitsisi paneutua muuhun, kuin tähän aikaistettuun työharjoitteluuni, totta kai festareiden tekeminen olisi naurettavan helppoa. Samaan syssyyn kun kuitenkin pitäisi hoitaa monia muitakin asioita, se sekoittaa pään. Tällä hetkellä minulla on rästissä jo kolme kurssia ja alle 2kk aikaa hoitaa ne pois alta. Kaiken tämän kiireen ja stressin keskellä silti tuntuu, etten tee tarpeeksi. En anna itsestäni tarpeeksi millekään projektille. Miten tässä näin kävi? Syksyllä meinasin kuolla tylsyyteen, nyt meinaan vain kuolla.

It's a new life for me and I'm feeling good

Tulipas vahingossa pidettyä taukoa kirjoittamisesta. Kiireet ovat painaneet päälle; kevätfestareiden säätäminen, projektien viimeistely, nettisivujen kokoaminen, oman kunnon ylläpitäminen ja pääsiäinen. Pieni ihminen luuli, että edes pääsiäisenä saisi levätä, mutta eihän se onnistunut. Kivaa oli, mutta kiva oli palata takaisinkin.

Olen tosiaan viime aikoina hurahtanut jokseenkin terveellisempään elämäntapaan. Nykyään popsin hedelmiä ja vihanneksia allergioista huolimatta sekä yritän pysytellä säännöllisessä ruokarytmissä. Harmittaa, kuinka pääsiäinen vähän pilasi hyvin alkanutta terveysintoilua. Äidin luona kun ei pysty kieltäytymään ruuasta, vaikka kuinka mieli tekisi. Kuntoiluputkikin hieman tyssäsi minilomaillessa, mutta nyt yritän taas päästä ruotuun. Häpeäkseni voin myöntää zumbaavani, mutta vain ja ainoastaan kotona. Lisäksi tietenkin pyrin kävelemään kouluun ja/tai kotiin sekä tekemään lihaskuntoa, mikäli en kerkeä zumbailemaan. Kohta on ensimmäinen 5kg pudotettu, mutta monta on vielä edessä. Toivon, että tämä intoiluni kestäisi tarpeeksi kauan, vaikka koko loppuelämän. Kunhan en nyt vain pettyisi, mikäli pudotustahti tästä pian hidastuu. Tavoitteeni toukokuun loppuun mennessä on 10 pudotettua kiloa. Hieman epärealistinen, mutta onpahan jonkinlainen tähtäin edes.

Koulu vie tällä hetkellä suurimman osan ajastani, enkä kotona kerkeä iltaisin muuta tekemään kuin kouluhommia ja pakolliset kuntoilut. Jos joskus oppisin aikatauluttamaan tehtävät ja projektit, enkä aina tuskailisi viime tingassa... Nytkin pitäisi niin monta asiaa hoitaa pois alta, etten ihmettele, vaikka vielä ennen kevättä kärsisin pienoisen burn outin. Miksi kukaan ei ikinä ymmärrä, että en vain pysty repeämään joka paikkaan?

Tällä hetkellä rasittaa kovasti projektikurssin loppuminen ja omat keskeneräiset tekeleeni. Kaikkea syytä en ota itselleni, sillä yhteydenpito asiakkaisiin on ollut todella vaivalloista. Ärsyttää todella, kun ohjeistuskin on ollut vähän mitä sattuu. En ymmärrä, miksi ei voida suoraan sanoa, jos jostain tekeleestä ei tykätä vaan kierrellään ja kaarrellaan. Jos olisin saanut suoria sanoja, en olisi turhaan hakannut päätäni seinään. Noh, olisinhan minä itsekin voinut tehdä asiat yksinkertaisemmin tai edes ajatella ja suunnitella ennen kuin rupean mitään tekemään. Onneksi kaikesta oppii, vaikka nykyään inhoankin sanontaa "asiakas on aina oikeassa".

Viime torstaina kävin palaveeraamassa Provinssikuvioista ja voi! Olisi jo kesä! En mitään muuta odotakaan niin paljoa, kuin että toukokuu koittaisi. Vaikka suoritan osan työpestistäni Jyväskylästä käsin, pyrin silti pääsemään pääkallopaikalle edes muutamaksi päiväksi myös toukokuussa. Kesäkuuksi suuntaankin lakeuksille hoitamaan vielä viimeisiä järjestelyjä ja sitten pärähtää! Onpa ollut ikävä sitä tunnetta, kiirettä ja niitä ihmisiä. Sitä haisevaa väkimassaa ja hyvää musiikkia. Tänä vuonna pyrin myös itse pääsemään mahdollisimman monelle festarille viettämään vapaa-aikaani. Listalla ovat ainakin Nummirock ja Ilosaarirock. Uutena tuttavuutena voisin suunnata Mikkelin Jurassic Rockiin, koska missasinhan System of a Downin Provinssin keikan. Tällä kertaa en siis suostu olemaan töissä! Myös Rock the Beach kiinnostaa keskiviikkoisen kattauksensa takia. Green day on jo nähty, mutta Queens of the Stone Age! Pakko! Ja onhan se Green day aina suosikki, vaikka vanhat levyt kolahtavat paljon paremmin kuin uudet.

Höh, olis jo kesä.