Olen taas kesän aikana hukannut itseni johonkin. Ensin oli hauskaa ja meni lujaa. Nyt on taas tyhjää. Oli myös mukava heppu, joka kovasti rakastui, mutta minä en pystynyt vastaamaan tunteisiin enkä jaksanut kauaa teeskennellä. Oli mukavaa, kun joku välitti ja oli vieressä. Loppujen lopuksi se kuitenkin tuntui kamalalta, koska itse en ollut täysillä mukana. Tuntuu taas, että teen elämästäni todella vaikeaa. Kun ei mitään tapahdu, pitää luoda draama itse. Kaikki ovat vakiintuneita, menevät naimisiin ja hankkivat lapsia, mutta minä vain olen ja jämähdän. Luon itselleni olemattomia paineita ja maalaan yksinäistä tulevaisuutta. Miksi ihmisen pitää olla näin heikko!
Harmittaa myös se, että aina kun tällainen olo iskee, huomaan että ei oikeasti ole ketään kelle soittaa ja jutella. Ei tällaisia asioita jutella enää kenenkään kanssa, onko koskaan juteltukaan? Kännipäissäni voin tilittää vaikka mitä ja kenelle, mutta tuntuu ettei ketään oikeasti kiinnosta. Lopulta se päättyy kuitenkin siihen, että joku kertoo niistä omista ongelmistaan ja asia kääntyy aivan päälaelleen. Eikö minua kuunnella? En tiedä edes, onko minulla koskaan ollut ketään niin läheistä ihmistä, jolle olisin voinut soittaa ja kertoa kaikesta paskasta, mitä päässäni sikiää. Ehkä joskus kymmenen vuotta sitten, ehkä. Kukaan ei tunnu enää niin läheiseltä, kuin silloin joskus nuorempana. Kun muillakin oli samanlaiset ongelmat. Tänä päivänä ongelmat on kaikilla erilaiset, omat. Kukaan ei ole enää samalla aaltopituudella.
En minä tiedä.
Joskus tekisi vain mieli kivuta joupiskan päälle ja huutaa. Hemmetin kultavuori, haittaat mun suunnitelmia.
Ehkä minullakin joskus on kaikki ja olen tyytyväinen tähän elämään. Ainakin olo on taas luova.
