You'll never escape from this sad, sad house

Koska elämän pienistä iloista pitää osata nauttia, olenkin tänään hemmotellut itseäni. Saimme viime viikonlopun pikkujouluissa kukin käteemme kirjeen, joka sisälsi 15e ja käskyn hemmotella itseämme sillä rahalla. Kiellettyjä käyttökohteita olivat laskujen maksaminen, normaalit ruokaostokset, normaalit päivittäistavaraostokset ja kaikki sellainen, mihin käyttäisimme rahamme joka tapauksessa. Käytinkin siis rahani sellaiseen, mihin käyttäisin sen joka tapauksessa, jos ylimääräistä olisi; ostin The Big Bang Theoryn ensimmäisen tuotantokauden sekä Kätkijät animeleffan. Omilla rahoillani ostin vielä toisenkin Big Bangin kauden. Näiden lisäksi kävin ruokakaupasta hakemassa pizzavärkit, ja väkersin mahtavan semivege-pizzan. Mukaan tarttui myös limsaa ja karkkia. Olen jo aloitellut hemmottelupäivääni, mutta kohta käynnistän sen sataprosenttisesti. Perjantai <3

Pikkujoulut olivat mahtavat! Aloitimme iltamme eräältä kattosaunalta, jossa pidimme parin tunnin koulutussession. Sen jälkeen oli vapaata seurustelua (juomista) ja terveellistä ruokaa. Valmiina drinkkeinä löytyi esim. Tampesteri, Jynkkylä ja myyntitykki. Muutenkin "baaritiskiltä" löytyi vaikka ja mitä, kuohuvaakin riitti. Kuin Tuhkimot lähdimme puolen yön jälkeen kurpitsatakseilla kohti keskustan ravitsemusliikettä, jossa jatkoimme illanviettoa jos mahdollista vieläkin kosteammissa merkeissä. Drinkkilippuja lenteli, kuoharia kannettiin pöytään pulloittain. Ihmiset tanssivat, lauloivat, huusivat ja hurrasivat. Maailman pisimmän baari-illan jälkeen lähdimme vielä Tampereen toimistolle "jatkoille". Tampereen väki kuitenkin luovutti jättäen Jyväskylän kolme sitkeintä sissiä vielä hetkeksi jatkamaan. Kuuden jälkeen raahauduttiin takaisin hotellille, ehkä hieman ennen seitsemää sain pääni lakkaamaan pyörimästä. Maailman inhottavin herätys tapahtui muutamaa tuntia myöhemmin ja ei kun kävelemään linkkapysäkille. Voi sitä krapulan määrää, mutta olipahan reissu.

Vielä muutama hassu päivä, ja pääsenkin Seinäjoelle pidennettyä viikonloppua viettämään. Tämä viikonloppu menee tiiviisti Jyväskylässä, huomenna menen lapsenvahdiksi veljen nuorimmaiselle. Tänään pitää siis ottaa ilo irti, ilman alkomahoolia tietenkin. Olenpa myös onnistuneesti viettänyt savuttoman marraskuun! Vain kaksi kännitupakointi-iltaa! Toivottavasti hyvä meno jatkuu. Tänään olisin mielelläni korkannut juoman ja polttanut tupakan jos toisenkin, mutta ei. Yritän pitää pääni.

And this dormant love you've built inside your stubborn ways

Pitää se kai näin puolijulkisesti myöntää, että viime viikonlopun bileet olivat osaltani katastrofi. Tervetuloa teinivuodet, kun ei alkoholia osata sivistyneesti ottaa. Lopputuloksena oli maailman kovin ja pisin morkkis, häpeä ja naarmuinen/mustelmainen nenä. Sen siitä saa kun oksentaessa kaatuu naamalleen pusikkoon. Näin. Nyt se on saatu pois päiväjärjestyksestä, ja voin siirtyä muihin vähäpätöisempiin asioihin.

Viikko on ollut jotenkin tuskainen. Mikään ei ole huvittanut, mitään en ole jaksanut. Tämä päivä oli mahtava huipennus, enkä millään olisi jaksanut työpäivää loppuun. Onneksi muillakin oli samanlaiset fiilikset. Lauantaina suuntana onkin Tampere ja toimiston pikkujoulu-saunailta-lanseeraustilaisuus. Tunnelma on odottavainen, mutta samalla ärsyttää. Olisin jotenkin halunnut tänä viikonloppuna vain maata peittojen alla piilossa pahalta maailmalta. Yhtään ei ainakaan tällä hetkellä kiinnosta lähteä ryyppäämään tuntemattomien kanssa. Vielä kun pitää yrittää näyttää sivistyneeltä, eikä minulla ole sellaisiin vaatteita. Enkä todellakaan jaksanut käydä yhden ainoan tilaisuuden takia shoppailemassakaan. Menen vanhoilla rytkyillä ja jos ei kelpaa, niin sitten olen varmaankin huono ihminen. Yhden poikkeuksen aion kuitenkin tehdä; tennareiden sijasta sujautan jalkaani kirpparilta löytämäni vihreät korkkarit. Ne tuntuivat toimivilta.

Muutama viikko pitäisi vielä odotella, ennen kuin pääsee taas pitkästä aikaa Pohjanmaalle. Tällainen melkein kahden kuukauden tauko on tehnyt hyvää ja nyt oikein odotan pääsyä tuttuihin maisemiin. On kamala ikävä ystäviä ja kavereita, joista monia en ole nähnyt kesän jälkeen. Montakohan ihmistä kerkeäisi päiviin mahduttaa, jos kerrankin aikatauluttaisi menemisensä? Tahdon tietenkin keritä näkemään mahdollisimman monta ihmistä ja viettää aikaa myös siskonpoikien kanssa. Onneksi pian on joulu!

Jotenkin taas tällä hetkellä tuntuu, että elämältä puuttuu suunta ja kaikki muukin. Olisipa perkele edes se kainalo, johon nukahtaa. Se olkapää, johon tihrustaa itkua. Onneksi on kynä ja paperia, tuleepahan taas rustattua runoja. Vielä joskus kokoan ne ja pistän kustantajalle. Vielä joskus.

The places I go are never there

Aivoni ovat käyneet monta yötä ylikierroksilla, joten nyt on aika taas tyhjentää päätään tekstimuotoon.
Viime yönä en meinannut millään saada nukuttua. Päässä pyöri monia ajatuksia, jotka olisin halunnut kirjoittaa ylös edes jonnekin. En sitä kuitenkaan tehnyt, koska yritin tosissani saada unenpäästä kiinni.

Mietin lähinnä sitä, koska elämäni alkaa. Tyhmästi odotan, että ehkä vielä joskus tapahtuisi jotain. Joku sysäys suuntaan tai toiseen, jolloin tajuaisin oikeasti eläväni. Lopettaisin turhan haikailun ja tämän ihmeellisen odottamisen. Tekisin elämälleni jotain! Murehdin vain koko ajan sitä, että ehkä olenkin jo elänyt parhaat hetkeni. Ei mikään voi olla enää niin täydellistä, mitä on joskus ollut. Ei enää voi tapahtua yllättäviä ja mielenkiintoisia asioita. Nyt pitäisi olla aikuinen, enkä minä osaa.

Joskus toivoisin, että uskaltaisin tehdä jotain repäisevää. Myisin kaikki tavarani, pakkaisin reppuun tärkeimmät tavarat ja vain lähtisin. Haluaisin niin kovasti tehdä jotain merkittävää. Kiertää maailmaa ja nähdä erilaisia paikkoja. Minulla on niin kova kaipuu paikkoihin, jota en edes tunne. Jossain on vain pakko olla jotain parempaa ja aidompaa. Jossain on pakko olla se paikka, minne minä tuntisin kuuluvani. Kun vain joskus uskaltaisinkin lähteä.

Tietenkin myös samat kavalat parisuhde/perhe/tulevaisuus -asiat hiipivät mieleen yön pimeinä hetkinä. Ärsyttää, mutta olen kateellinen kaikille niille parisuhde-ihmisille. Miksi minun on niin vaikea löytää ihmistä vierelleni? Heitänkö liian helposti parisuhteeni roskakoriin, olisiko niistä jotain voinut pelastaa? Kyllä minäkin haaveilen siitä hääpuvusta ja mukavista juhlista. Eikä ne lapsetkaan tulevaisuudessa pahitteeksi olisi. Mutta entä jos minun täytyykin odottaa vielä kymmeniä vuosia, että pääsen lähellekään niitä pisteitä? Se pelottaa minua kaikista eniten. Jos joudun vain katselemaan vierestä, kun muut ovat löytäneet toisen puolensa. Jos täytyy aina olla se kolmas-viides-seitsemäs -pyörä.

Voisiko joku sulkea nämä aivot hetkeksi!? Edes yhden yön jos saisin kunnolla nukuttua ilman, että murehtisin kaiken maailman turhuuksia. Tietenkin tämä tyhmä kuumeilu saa ihmisen pään sekaisin, ehkä on ihan hyvä olla muutama päivä saikulla ennen viikonloppua. Kai tämä taas tästä iloksi muuttuu.

I surrender to the memories I run from

Ei mitään uutta auringon alla, niin kuin sanotaan. Olen kaksi viikonloppua saanut nauttia pääasiallisesti omasta seurastani, mikä on ollut virkistävää. Ei ole tarvinnut lähteä baariin. On saanut katsella rauhassa leffoja, askarrella, lukea, kuunnella musiikkia ja vain olla. Voi luoja, kun olenkin tarvinnut juuri sitä; omaa aikaa. Olen myös onnistunut olemaan tupakoimatta yli viikon, jee! Vieläkään en kuitenkaan siitä biletupakoinnista luovu. Jotain paheita pitää ihmisellä olla.

Odotan innolla viikonloppua, jolloin pienimuotoinen erakkoiluni päättyy. Perjantaina on hippibileet, joiden asua sovitan melkein joka päivä. Ah, niin minun aikakausi! Tänään testailin erilaisia meikkivaihtoehtoja, mutta taidan päätyä siihen normaaliin lookiin, sillä eihän hipit edes käytä meikkiä. Voin siis olla luonnollisesti epäluonnollinen. Nyt vain lasken päiviä perjantaihin, bilefiiliskin rupeaa nostamaan päätään. Lauantaina olisi sitten ihanan Olavi Uusivirran keikka, mutta en vielä tiedä saanko seuraneitiä mukaani. Yritin alustavasti houkutella toveri J:tä, mutta hänellä on samana viikonloppuna muuttokuorman roudaamista.

Muuten elämä on tällä hetkellä aika tasaista. Ei vaihtelua suuntaan tai toiseen.

Their graffiti tells how he's remembered

Tänään olen viettänyt säälittävää fanitytön leffailtaa. Yläasteella näin ensimmäisen kerran elokuvan Stand by Me, jonka näyttelijöistä River Phoenix muodostui minulle jonkinsortin pakkomielteeksi. Fanitin antaumuksella etsien kaiken mahdollisen tiedon, printaten etanatulostimella kaikki mahdolliset biografiat ja tarinat sekä tallentaen DISKETILLE kymmenittäin kuvia. Tulostin jopa Stand by Me:n käsikirjoituksen, jonka opettelin ulkoa samalla haaveillen omasta näyttelijänurasta Hollywoodissa. Voi niitä aikoja... Enää en osaa fanittaa mitään täysillä. Fanityttö nosti kuitenkin taas päätään, kun River Phoenixin kuolemasta tuli Halloweenina kuluneeksi 20 vuotta. Nuorena vietin nämä vuosipäivät kuunnellen idolilleni tehtyjä biisejä, katsoen leffoja, seuraten parhainta keskustelufoorumia sekä lukien biografioita. Ja kappas, tänään olen tehnyt samat rutiinit monen monen vuoden jälkeen. Leffamaratoni sisälsi suosikit Stand by Me, My own private Idaho ja Dogfight.

Jostain kumman syystä minun oli pakko kirjoittaa tästä edes jonkinlainen osio blogiin, sillä onhan kyseisen herran fanitus ollut minulle elämäntapa jo kauan. Enää en kuitenkaan ole niin pakkomielteinen ja kiihkeä kuin nuorempana, mutta sydämeni sopukoista löytyy aina pieni sija Riverille. On myös hyvin mielenkiintoista selittää ihmisille, miten voin fanittaa näyttelijää, joka on kuollut jo ennen kuin olen yhtäkään hänen elokuvistaan nähnyt... Mutta miksei voisi? Sehän tekee siitä kaikesta vain traagisempaa.  Miksi siis en olisi aikoinaan täysin hullaantunut tällaiseen surulliseen tarinaan, kun oma elämänikin oli yhtä draamaa. River Phoenix tarjosi minulle pakotien pois omasta surullisesta elämästäni.

"You were like my own James Byron Dean
Private Idaho was my East of Eden."

RIP.