I wanna scream till the words dry out

Nyt on loma, enkä osaa taaskaan nukkua. Väkisin pitää valvoa, kun kerrankin pystyy. Viikonloput menee liian nopeasti, nyt on viikko aikaa nukkua päivät ja valvoa yöt. Ei siinäkään ole mitään järkeä. Aina kuitenkin on tuntunut, että saan eniten aikaan yöllä. Luovuus kukkii yöllä. Ajatukset ovat selkeimmillään yöllä. En nyt tiedä ovatko ajatukset tällä hetkellä selkeitä, sillä jotenkin vain pakotan itseni taas valvomaan, vaikka väsyttääkin. En vain osaa mennä nukkumaan.

Pari päivää (iltaa/yötä) olen kerännyt itselleni listaa kirjoista, joita pitäisi hankkia, vaikka tiedän etten niitä koskaan saa hyllyyni asti. Koska olen aina myöhässä kaikkien asioiden kanssa, ovat myös haluamani kirjat erittäin harvinaista sorttia. Tällä hetkellä on kova halu sivistää itseä, ja mieleni tekisi lukea kirjoja estetiikasta, historiasta ja markkinoinnista. Laidasta laitaan, mutta asialinjalla. Olen ehkä löytänyt kauan kadoksissa olleet aivoni! Onneksi omasta hyllystä löytyy yllättävän paljon historiankirjoja, jotka ovat (tässä tapauksessa) onnekseni jääneet lukematta. Tiedä sitten, kauanko tämä innostus kestää, mutta saan ehkä sivistettyä itseäni taas muutaman kirjan verran. Tällä hetkellä kyllä harmittaa kovasti, että jätin tänään kirpparilla käydessäni yhden äärettömän tärkeän ja mielenkiintoisen kirjan ostamatta, koska se maksoi mielestäni liian paljon. Olisi vain pitänyt raaskia ostaa se, sillä kirjakaupoissa hinta oli yli kaksinkertainen. Pitää yrittää kauniisti kysyä veljeltä, josko tuo viitsisi käyttää minua kyseisellä kirpparilla, sillä se ei sijaitse inhimillisen kävelymatkan päässä.

Ei minulla oikeastaan ollut taas mitään järkevää asiaa, kunhan oli tarve kirjoittaa edes jotain. Bloggerin mukaan näitä jaarituksia on käyty tähän mennessä lukemassa yli 400 kertaa, mikä on mielestäni aika hienoa. Kiitos siis juuri sinulle, kiva kun käyt! :)

And there will come a time, you'll see, with no more tears.

Eilen kävin valloittamassa Jyväskylän yön ja oli mukavaa. Sain Seinäjoelta yökylään kaverin, tarkoituksenamme suunnata illalla katsomaan toisen kaverin laulelua paikallisessa yökerhossa. Seuraan kutsuttiin myös Seinäjoelta Jyväskylään muuttanut entinen opiskelukaverimme, jota kumpikaan meistä ei ollut nähnyt melkein vuoteen. Seurueen kolmatta osapuolta odotellessa pelailimme erilaisia juomapelejä ja teimme tujuja paukkuja viinavarastoani hyväksikäyttäen. Humala. Kaveri J:n saavuttua päivittelimme hetken kuulumisia ja lähdimme kohti baaria.

Jyväskylässä pidän kovasti keskustan humusta. Pidän baarien ryhmittymisestä lähekkäin ja ihmisvilinästä niiden välittömässä läheisyydessä. Tuntee olevansa edes vähän isommassa paikassa, oikeassa kaupungissa. Valitettavan harvoin kuitenkaan pääsen asunnosta pihalle, sillä en osaa yksin lähteä minnekään. En pidä siitä. Ajattelen näyttäväni jotenkin nololta kulkiessani yksikseni. Kai se on jonkinlaista lievää paniikkihäiriötä. Ahdistaa ja haluaa vain pois siitä tilanteesta, mutta seurassa pystyisin vaikka mihin.

Baari-ilta meni mukavasti ja tykkäsin kovasti illan valinnasta. Sain myös mahdollisuuden jutella tuntemattomien kanssa, sillä rynnin varaamaan meille pöydän toisen seurueen nenän edestä. He päättivät sitten kuitenkin olla luovuttamatta ja istuivat kanssamme samaan pöytään. Viereeni istui todella mukava ja suloinen poika, jonka kanssa juttelimme niitä näitä. Valitettavasti vieraileva seurue päätti lähteä jonnekin, mikä harmitti. Tulivat kuitenkin about tunnin päästä takaisin istuskelemaan meidän kanssamme, mukanaan muitakin mukavia ihmisiä.

Mutta se poika. Voi höh, kun se oli ihana.

Jatkoilimme kolmestaan kämpilläni, minä, yökyläilijä ja poika. Kyläilijä luovutti, joten jäimme pojan kanssa kahdestaan. Valitettavasti pojat on poikia ja mielessä on vain yksi asia. En edes yllättynyt, sillä osasin jotenkin odottaa tällaista lopputulosta. Ehkä minusta on tullut kyyninen. Tilanne oli kuitenkin jollain lailla absurdi eikä mennytkään normaalin käsikirjoituksen mukaan, vaan tuntui pikemminkin kohtaukselta kaihoisassa elokuvassa. Harrastelua ei tapahtunut, mutta olisin kovasti halunnut pojan vieressä yöni nukkua. Kaikki oli hyvin, mutta jossain vaiheessa koko kohtaus meni päälaelleen. Poika lähti, mutta jätti minulle tilaisuuden lähteä perään. Pihalla poika sanoi, että on kai oikeastikin kusipää. Ettei hän pysty. Kai se raukka luuli, että olin kirjoittanut tästä jo jonkinlaisen rakkaustarinan ja olisin halunnut jotain pysyvämpää tilannetta. Ehkä se oli oikeassa, vaikka itse en sitä tiedostanut. Sitten poika lähti, ja katsoin kun se käveli pois. Nyt olen jotenkin rikki. Ei itketä, ei tunnu pahalta, harmittaa mutta kaikista eniten pelkään tätä tyhjyyttä. Miksi mitään ei tule ulos? En tunne mitään.

Jotenkin romanttisena höpsönä toivoisin pojan tulevan takaisin. Siinä tilanteessa oli jotain, mitä en ole pitkään aikaan kokenut. Kai oikeasti luulin, että siitä voisi tulla jotain.

Surround yourself with the things you know.

Ei mitään uutta auringon alla vai muutoksen tuulia?

Kulunutta viikkoa on ehtinyt mennä vasta kaksi päivää, mutta olen jo kerinnyt tekemään kaikkea normaalista poikkeavaa. Viikonloppuna siivosin kaksi päivää, mikä jo sinänsä on erittäin outoa, mutta kuluneen kahden päivän aikana olen yllättänyt itseni kunnolla.

Eilen luin. Eihän siinä mitään, mutta luin "järkevää" kirjaa; Taide ja kauneus - johdatus estetiikkaan. Kyseinen kirja on peräisin lukion filosofian kurssilta ja päätin nyt lukaista sen kunnolla, ajatuksen kanssa. Viime viikon lopulla ostin lisää fiksua lukemista; Suomalainen estetiikka 1900-luvulla. Ai kamala, mitä mulle on tapahtumassa. Estetiikan innoittamana kaivoin kaapista öljyvärit ja aloin maalaamaan. Kotona. Vapaaehtoisesti. Välillä harjoittelin myös valokuvaamista. En edes tuijottanut televisiota koko päivää! Meinasin myös virittää kitaran ja soitella, mutta tyydyin vain laulamaan youtuben tahdissa. Onnea naapureille.

Tänään yllätin itseni kokkaamalla kastiketta soijarouheesta ja se oli jopa hyvää. Olisikohan tämä siirtyminen kasvispainotteisempaan ruokavalioon pysyvä tila vai yritänkö todistaa jotain itselleni/muille? Olen pienestä asti miettinyt kasvissyöjäksi ryhtymistä ja esteenä on ollut lähinnä se, että en tykkää kasviksista. Aika huvittavaa. Olen myös allerginen monelle vihannekselle ja hedelmälle. Nyt olen opetellut pikkuhiljaa syömään terveellisemmin enkä enää kaihda vihreämpää ravintoa, en vaikka olisin allerginenkin.

Perehtyessäni internetin ihmeelliseen maailmaan löysin ehkä juuri itselleni sopivan vegetaristi-suuntauksen, mikäli näin voi asian ilmaista. Rakas tiedonlähteeni wikipedia kertoi minulle fleksitaristeista, jotka syövät pääasiassa kasvispainotteista ruokaa, mutta välillä myös lihaa (ei punaista). Tämä kuulostaisi erittäin hyvältä, sillä en ole koskaan pahemmin punaisen lihan ystävä ollut. Kana on aina maistunut minulle parhaiten, mutta ehkä nyt pyrin kehittelemään seoksia myös soijarouheesta. Odotan innolla viikonloppuja, että pääsen kunnolla testailemaan.

Kalle Ahola soi spotifystä, mutta laitan tähän kuitenkin yhden maailman ihanimmista kappaleista, jonka löysin taas pitkästä aikaa.

P.S. Löysin hetki sitten kirpparilta aivan iiiiiihanan takin, ja ajattelin siitä kuvan julkaista. Taustalla myös kaverini Jim ja Audrey.

How's it feel when there's time to remember?

Kamalan vaikeaa aloittaa kirjoittamaan, kun taukoa on tullut kiireiden takia pidettyä. Yritän nyt jotain saada raapusteltua, että tämä taas lähtisi käyntiin. Vaikea muodostaa järkeviä lauseita, mutta yrittäkää ymmärtää.

Käväisin alkukuusta kuuntelemassa seminaareja ja loistavaa musiikkia MARS:ssa (www.marsfestivaali.fi). Oli mielenkiintoista nähdä kulttuuriväkeä, mutta jotenkin tunsin oloni kovin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Kuulunko enää tuohon tuottaja-maailmaan ollenkaan, koska en onnistu työllistymään allalle? Muutenkin harmittaa, että näissä tapahtumissa käyvät ihmiset tuntevat tai edes tietävät toisensa jo entuudestaan, jolloin tällaisen pienen ja mitättömän opiskelijan on vaikea mennä solmimaan uusia tuttavuuksia. Ainakin minulla on vaikeuksia tämän asian kanssa. Jotenkin tuntuu nololta mennä sössöttämään skeidaa ammattilaisille ja vaikka olin tehnyt tuhottomasti käyntikortteja juuri tätä verkostoitumistilaisuutta varten, en saanut jaettua yhtäkään. Nolotti ja nolottaa vieläkin. Kaikista eniten harmittaa, että en mennyt eräille etkoille, joihin olin saanut kutsun. Niin, taas se sosiaalinen retardius nousi pintaan. Muuten oli kyllä mukava reissu, vaikka miestä ei marsistakaan löytynyt.

Mies. Siinä taas ajankohtainen sana. Lähiaikoina olen onnistunut bongaamaan vain varattuja yksilöitä, mikä harmittaa äärettömän paljon. Miksi kaikki hyvät miehet ovat aina varattuja? Toisaalta en edes haluaisi seurustella. On niin mukavaa olla yksin. Inhoan sitä ihmistä, joksi muutun aina parisuhteessa. Se tyyppi on niin ärsyttävän lälly. Suhteen alussa pitää jostain kumman syystä teeskennellä olevansa jotain muuta kuin on... Kuitenkin toivon, että joskus löytäisin sen minua varten tarkoitetun ihmisen. Sellaisen, joka olisi täydellisesti samalla aaltopituudella. Sellainen mukava muusikonrenttu, joka soittelisi kitaraa ja laulelisi. Ei sellaisia taida löytyä tai ainakaan ne eivät ole vapaata riistaa. Välillä tuntuu, että etsin jotain taruolentoa. Elän omassa epärealistisessa haavemaailmassani ja kuvittelen voivani löytää samanlaisen suuren rakkauden kuin elokuvissa. "Kuutamolla" on niin mun leffa.

Kuluneella viikolla olen miettinyt paljon aikaisempia parisuhteitani. Oma seurusteluhistoriani alkoi 15-vuotiaana ja tunsin olevani erittäin myöhässä tämän asian kanssa. Tuntui, että kaveripiirissäni olevat ihmiset olivat paljon kokeneempia kuin minä, mikä varmasti pitää myös paikkansa. Olen aina tullut kaikissa asioissa hieman jälkijunassa. Kai se tarkoittaa, että harkitsen asioita ja niiden seurauksia enemmäin kuin muut. Sen takia minun on välillä erittäin vaikea elää spontaanisti, lähteä vaikka toiseen kaupunkiin käymään. Aina pitää harkita ja pohtia, ja lopulta aina kieltäydyn.

Koska musiikki on aina ollut suuri osa elämääni, liittyy se myös vahvasti ihmissuhteisiini. Yhdistän ihmisiin erilaisia kappaleita, sillä musiikki on yleensä toiminut hyvänä lohduttajana esimerkiksi parisuhteen kariutuessa. Viimeisen parisuhteen aikana lopetin lähes kokonaan musiikin kuuntelun, mistä minun olisikin pitänyt osata ennustaa tuleva kohtalo. On kuitenkin olemassa muutamia kappaleita, joita en pysty kuuntelemaan julkisella paikalla niiden takana olevan historian takia. Olen esimerkiksi Provinssirockissa tirauttanut muutamia kyyneleitä päälavalla esiintyneen artistin takia, joka sattui soittamaan muutamia kipeimpiin parisuhdemuistoihini liittyviä kappaleita. Se oli kamalaa ja tunsin itseni todella lapselliseksi. En usko kenenkään ymmärtävän, kuinka tärkeää musiikki minulle on.

Tällä viikolla olen siis kuunnellut paljon "ihmissuhdemusiikkiani" ja kuuntelen juuri tällä hetkelläkin. Yksi ihanimmista poikaystävistäni teki minulle aikoinaan kolme levyä, joihin hän oli koonnut kappaleita, jotka muistuttivat häntä minusta. Tämä on varmaan yksi parhaista lahjoista, mitä olen koskaan saanut. Ensimmäiseen levyyn hän jopa kirjoitti jokaisen kappaleen kohdalle, miksi valitsi juuri kyseisen kappaleen. Kolmas levy olikin sitten täynnä katkeraa musiikillista tilitystä, sillä sain sen eromme jälkeen. Parhaimpia lahjoja silti. Mietin yhtenä päivänä erittäin vakavasti, että tekisin kunnollisen kokoelmalevyn näistä parisuhde-kappaleista. Sen kanssa olisi mukava aikuisena muistella elämää ja erilaisia tapahtumia. Muutenkin pitäisi koota levyille musiikkia, mikä muistuttaa tietyistä aikakausista ja ihmisistä. On niin paljon asioita, joita haluan muistella jatkossakin, vaikka ne saavatkin minut surulliseksi.
Taas tämä tilitys päätyy siihen, että olen jo elänyt elämäni parhaat vuodet eikä tulevaisuudessa ole enää mitään nähtävää. Olen masentava ihminen.

Hei mihin sulla on kiire? Et sä kerkee jutella?

Viitaten otsikkoon; En. Kamalasti tekemistä, eikä ole aikaa istua kirjoittelemaan. Viikonloppuna lupaan päivittää ajatuksia seuraavista aiheista; MARS ja onko miehet sieltä, koulu ja muu jonninjoutava jaaritus. 

Piti vain tulla kirjaamaan ylös, että en ole vielä luovuttanut blogin kanssa :)

Its about time, about time to find pieces of me I have lost

Ensimmäistä kertaa tämän koulun aikana mulla on oikeasti kiire! Olen lupautunut mukaan erilaisiin projekteihin, vaikka en välttämättä tiedä, olenko niitä toteuttamassa. Kovasti siis haaveilen, että saisin työpaikan, mutta haaveeksi se taitaa jäädä. Ainakin nyt on tulossa yksi tapahtuma (tosin koulun tapahtuma), jota olen pitkälti mukana toteuttamassa. Saatan jopa tehdä tapahtuman ilmeen, mikäli minulle jää aikaa. Suoritan tämän opintoihini kuuluvana työharjoitteluna, sillä muuten en sitä kerkeäisi tekemään.

Himoaktiivisena ihmisenä lupauduin myös edellisviikolla kirjoittamaan oppilaskuntamme hankehakemusta, jota joudun mennä ensi viikolla esittelemään ihmismassoille. Tänään tuli myös sähköpostia esittelykaveriltani, että joudun tekemään meidän PP-esityksen keskenäni, koska hänellä on niin kiire. Oppilaskunnan kokouksessa nakki napsahti muun muassa blogimerkinnän tekemiseen hallituksemme nimissä sekä tietenkin iki-ihanaan liikuntailtapäivässämme joudun pitämään toiminnallista kakkaa yhden äärimmäisen hämärän naisihmisen kanssa. Paras päivä evör. NOT!

Onhan se mukavaa, että pitkästä aikaa on jotain elämää koulun ulkopuolella. Tai edes jotain muuta tekemistä, kuin tv:n tuijottaminen. On myös mukavaa päästä tekemään tapahtumaa, jolle toivon voivani antaa jotain toteutettavia parannusehdotuksia. Mukavaa, että minuun luotetaan. Keskiviikko on kuitenkin kaikista kamalin päivä tämän kaiken informaatioähkyn saamiseen, sillä bänditunnit. Kun koulu loppuu iltaseitsemältä ja kotona olet aikaisintaan kahdeksalta, ei kyllä yhtään tekisi mieli ruveta kirjoittelemaan palaverimuistioita, sähköposteja ja kaiken lisäksi piti vielä pakata. Keskiviikossa ei riitä tunnit, vielä pitäisi syödäkin jotain. Juna puksuttelee kohti lakeuksia n.7.30, enkä minä ole vielä läheskään valmis tämän päivän "töiden" kanssa.

Tulipas nopeasti päivitettyä. En edes jaksa lukea läpi, onko kirjoitusvirheitä. Älkää ampuko.

And you wake up in the morning and your head feels twice the size

Viikonloppu menee aina liian nopeasti. Liian paljon aikaa tulee vietettyä junassa ilman mitään järkevää tekemistä, vaikka olenkin yrittänyt keskittyä taas lukemiseen. Kirjahyllyssä on liian monta lukematta jäänyttä teosta, koska yleensä vain keräilen kiinnostavia kirjoja, jotka luulen lukevani myöhemmin. Liian usein luen vain samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan. Junamatkojen aikana olen kuitenkin saanut yllättävän paljon aikaan tällä saralla, vaikka uni meinaakin viedä voiton ainakin sunnuntain paluumatkalla...

Höh. Ei nyt ole oikein mitään järkevää aihetta tälle papatukselle, maanantai kun on. Nyt ei vain oikein lähde, huvittaisi vain mennä nukkumaan. Pitäisi ehkä aloittaa lenkkeily, jottei olo olisi näin väsynyt ja nuutunut. Ruokavalio rupeaa olemaan jo kunnossa, karkki -ja tupakkalakko on pitänyt, seuraavaksi täytyisi ottaa mukaan se perkeleen liikunta. Jos saisi edes aikaiseksi jumpata kotona. Tai asentaa Wii, että voisi zumbata. On vaan niin saamaton olo, kun ei taas ole hetkeen ollut viikonloppua Jykylässä. Inhoan tätä matkalaukkuelämää. No, ehkä tämä reissaaminen loppuu ensi viikonlopun jälkeen. Oikeastaan suuntaan pohjanmaalle jo torstaina. Sen jälkeen ei ole varaa reissuihin, kiitos Kelan.

Ehkä annan tämän turhan jaarittelun nyt tulla päätökseensä, ja kirjoittelen joku toinen päivä järkevämpiä lauseita. Plääh.