And there will come a time, you'll see, with no more tears.

Eilen kävin valloittamassa Jyväskylän yön ja oli mukavaa. Sain Seinäjoelta yökylään kaverin, tarkoituksenamme suunnata illalla katsomaan toisen kaverin laulelua paikallisessa yökerhossa. Seuraan kutsuttiin myös Seinäjoelta Jyväskylään muuttanut entinen opiskelukaverimme, jota kumpikaan meistä ei ollut nähnyt melkein vuoteen. Seurueen kolmatta osapuolta odotellessa pelailimme erilaisia juomapelejä ja teimme tujuja paukkuja viinavarastoani hyväksikäyttäen. Humala. Kaveri J:n saavuttua päivittelimme hetken kuulumisia ja lähdimme kohti baaria.

Jyväskylässä pidän kovasti keskustan humusta. Pidän baarien ryhmittymisestä lähekkäin ja ihmisvilinästä niiden välittömässä läheisyydessä. Tuntee olevansa edes vähän isommassa paikassa, oikeassa kaupungissa. Valitettavan harvoin kuitenkaan pääsen asunnosta pihalle, sillä en osaa yksin lähteä minnekään. En pidä siitä. Ajattelen näyttäväni jotenkin nololta kulkiessani yksikseni. Kai se on jonkinlaista lievää paniikkihäiriötä. Ahdistaa ja haluaa vain pois siitä tilanteesta, mutta seurassa pystyisin vaikka mihin.

Baari-ilta meni mukavasti ja tykkäsin kovasti illan valinnasta. Sain myös mahdollisuuden jutella tuntemattomien kanssa, sillä rynnin varaamaan meille pöydän toisen seurueen nenän edestä. He päättivät sitten kuitenkin olla luovuttamatta ja istuivat kanssamme samaan pöytään. Viereeni istui todella mukava ja suloinen poika, jonka kanssa juttelimme niitä näitä. Valitettavasti vieraileva seurue päätti lähteä jonnekin, mikä harmitti. Tulivat kuitenkin about tunnin päästä takaisin istuskelemaan meidän kanssamme, mukanaan muitakin mukavia ihmisiä.

Mutta se poika. Voi höh, kun se oli ihana.

Jatkoilimme kolmestaan kämpilläni, minä, yökyläilijä ja poika. Kyläilijä luovutti, joten jäimme pojan kanssa kahdestaan. Valitettavasti pojat on poikia ja mielessä on vain yksi asia. En edes yllättynyt, sillä osasin jotenkin odottaa tällaista lopputulosta. Ehkä minusta on tullut kyyninen. Tilanne oli kuitenkin jollain lailla absurdi eikä mennytkään normaalin käsikirjoituksen mukaan, vaan tuntui pikemminkin kohtaukselta kaihoisassa elokuvassa. Harrastelua ei tapahtunut, mutta olisin kovasti halunnut pojan vieressä yöni nukkua. Kaikki oli hyvin, mutta jossain vaiheessa koko kohtaus meni päälaelleen. Poika lähti, mutta jätti minulle tilaisuuden lähteä perään. Pihalla poika sanoi, että on kai oikeastikin kusipää. Ettei hän pysty. Kai se raukka luuli, että olin kirjoittanut tästä jo jonkinlaisen rakkaustarinan ja olisin halunnut jotain pysyvämpää tilannetta. Ehkä se oli oikeassa, vaikka itse en sitä tiedostanut. Sitten poika lähti, ja katsoin kun se käveli pois. Nyt olen jotenkin rikki. Ei itketä, ei tunnu pahalta, harmittaa mutta kaikista eniten pelkään tätä tyhjyyttä. Miksi mitään ei tule ulos? En tunne mitään.

Jotenkin romanttisena höpsönä toivoisin pojan tulevan takaisin. Siinä tilanteessa oli jotain, mitä en ole pitkään aikaan kokenut. Kai oikeasti luulin, että siitä voisi tulla jotain.