From the perfect start to the finish line

Yritin vältellä kirjoittamista, sillä halusin kovasti katsoa elokuvan. Valitettavasti tämä nyt puski taas läpi niin vahvasti, etten voinut sille mitään.

Olen kiusanhenki. Pidän entisiä poikaystäviäni vieläkin otteessani enkä suostu päästämään irti. En tiedä miksi. Kaikki suhteet ovat päättyneet omasta halustani tai sitten minä olen ajanut suhteen siihen pisteeseen, ettei toinen osapuoli vain enää jaksa yrittää. Välillä mietin syitä, miksi tuhosin juuri sen parisuhteen. Eikö sitä olisi pystynyt pelastamaan? Entä jos yrittäisin uudestaan?

Pitkästä aikaa olen taas jutellut ensimmäisen (kunnon) poikaystäväni kanssa facebookin välityksellä. Olemme pitäneet yhteyttä vaihtelevalla menestyksellä, mutta koskaan en ole antanut hänen kokonaan mennä. Suhteemme aikanaan oli yhtä vuoristorataa ja teinidraamaa, mutta silloinkaan en suostunut jättämään häntä rauhaan, vaikka lopulta erosimme aika riitaisissa tunnelmissa. Minun syytäni, myönnetään. Tällä hetkellä olemme molemmat taas vapaita, mikä aiheuttaa pientä jännitettä välillemme. Flirttailemme tietenkin, mutta kumpikaan ei ole vielä suoranaisesti ehdottanut tapaamista. Tämä yhteys onkin taas pistänyt pienen ihmisen pään sekaisin, sillä pelkään mitä tapahtuisi, jos näkisimme toisemme. En ole hyvä tunneasioissa. En koskaan tiedä mitä haluan.

Ärsyttävää, että juuri tämä mies on ollut ehkä se kaikista parhain, läheisin, sielunkumppani. Hän tajuaa minua erittäin hyvin, tuntee minut kaikista parhaiten. Hänelle olen aina purkanut kaikki asiat suoraan, sillä tietokoneen välityksellä on erittäin helppo sanoa asioita, mitä ei normaalissa keskustelussa toiselle kertoisi. Kuitenkin jokin pieni ääni päässäni sanoo, ettei siitä ikinä tulisi mitään. En itsekään tiedä, miksi aikoinaan lopetin suhteemme, vaikka olimme niin sopivat toisillemme. Todennäköisesti se johtui niistä pienistä asioista, joista ärsyynnyn liiankin helposti. Kuten vääränlainen ääni. Tiedän, olen niin tuomittu elämään loppuelämäni yksin.

Olen siis jälleen kerran ruvennut haikailemaan vierelleni ihmistä ja päätynyt siihen, että kaukosuhde olisi minulle paras parisuhteen muoto. Ei tarvitsisi katsella toista, jos ärsyttää. Silloin kun näkisi, ei voisi ärsyyntyä, kun tietäisi sen kestävän niin hetken aikaa. Epäilen etten koskaan kykene normaaliin parisuhteeseen. En ainakaan näillä naurettavilla prince charming -kuvitelmillani. Harmi, että olen allerginen kissoille.