Todella huonosti on onnistunut blogin päivittäminen näin kesäaikaan, sillä olen istunut yllättävän vähän koneen ääressä Seinäjoella ollessani. Monta kertaa rakas paperitaloni on toki ollut mielessä, mutta en vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. En jaksa, vaikka päässä pyörii kaikenlaisia ajatuksia, joita olisi hyvä kirjata ylöskin asti.
Viikonloppuna meinasin tehdä suuren virheen ja lähteä erään J-miehen matkaan. Onneksi kohtalo puuttui peliin ja järkikin hetkeksi humalaisen päähän palasi. Olen vain aikoinaan ollut tähän J-mieheen erittäin ihastunut, mutta en ole koskaan saanut häneltä minkäänlaista huomiota. Nyt kuitenkin asia oli toisin ja meinasin hetkeksi hairahtaa. Lopulta kuitenkin päädyin soittamaan sille oikealle miehelle kännipuhelun, mutta onneksi se ei vastannut. Jotenkin vain ärsyttää tuo miehen saamattomuus välillä. Olisi mukavaa, että joku muukin kuin allekirjoittanut toimisi yhteydenpitäjänä. Tarvisin sitä, jotta tuntisin itseni kaivatuksi. Halutuksi. Edes jonkinlainen pieni merkki tai lupaus tulevasta olisi nyt kovaa valuuttaa, vaikka en todellakaan halua edetä nopeasti. Tässä ruvetaan kuitenkin olemaan jo kolmellakymmenellä, eikä näiden suhdeasioiden kanssa enää jaksaisi pelleillä. Jos joskus vaikka olisi se aviomies siinä vierellä... Kriisi meinaa iskeä, kun muilla on tulevaisuus ja minulla vain menneisyys.
Viinilasi kädessä pitää taas pohdiskella kaikkea syvällistä ja kuunnella ihanan Kalle Aholan sanoituksia.
Eilen katsoin Ylen Elävästä arkistosta pätkiä lapsuuden lempparisarjasta Enkeleitä ja pikkupiruja. Siinä samalla taas palasin vuosia taaksepäin omaan ala-aste -aikaan. Muistelin niitä ihania poikia, joihin kaikki olivat kusessa, kuten silloin lapsena sanottiin. Kaikki ne pakahduttavat hetket, kun tanssit ihanan pojan kanssa hitaita... Voi että kuinka tunne-elämäkin oli helppoa silloin, muusta elämästä puhumattakaan. Jotenkin sitä aikaa ja niitä ihmisiä kaipaa välillä, vaikka välttämättä en haluaisikaan olla tekemisissä heidän kanssaan. Facebookistakin olen suurimman osan poistanut, sillä miksi kaikkien tarvitsisi tietää minun elämäni yksityiskohdista yhtään mitään, kun ei edes moikata. Nuorempana aina ajattelin, että minusta tulee jotain suurta. Että vielä minä kaikille näytän. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että katkeroidun työttömyyteni kanssa enkä ikinä perusta perhettä. Sitä tuntee itsensä erittäin epäonnistuneeksi, kun kaikilla muilla on elämä ja minä vain ajelehdin. Päivät menevät sumussa ohi, enkä ole ikinä saavuttanut mitään pysyvää, josta voisin oikeasti olla ylpeä.
Nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä tälle elämälle jotain. Mutta kun olen tällainen haaveilija ja haihattelija, enkä haluaisi muuttua erilaiseksi, vaikka se tässä elämässä enemmän auttaisi eteenpäin. Minä tykkään valvoa yöni ajatellen asioita, muistellen menneitä ja kirjoitellen runonpätkiä. Jos uskaltaisin, yrittäisin julkaista runokirjan. Siitähän kaikki aikeeni aina jäävät kiinni, uskaltamisesta. En uskalla julkaista runojani, en uskalla yrittää tehdä musiikkia itse, en uskalla hakea työpaikkoja, sillä tiedän etteivät rahkeeni riittäisi. Tarvitsisin todennäköisesti jonkinlaisen höpöhöpö life-coachin auttamaan näiden tyhmien itsetunto-ongelmien kanssa. Tai sitten sen personal trainerin, jotta pudonneiden kilojen jälkeen voisin taas jatkaa elämistä.
Miksi kaiken pitää aina olla niin vaikeaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti