As soon as you're born they make you feel small

Olen tänään ollut sitä mieltä, että jokaisella naisella pitäisi olla oma Olavi Uusivirta sängyn vieressä soittamassa kitaraa ja laulelemassa hempeitä. Se olisi täydellistä <3 Voi että! Odotan niin kovasti sitä, että ihastuisin korviani myöten johonkin mahtavaan ihmiseen, nyt kun se on taas sallittua. Se tunne on samalla pakahduttavan ihana ja riipaisevan kamala. Olisi vain mukava tuntea jotain. Minulla on taas automaattiohjaus päällä, kaikki tuntuu menevän täydellisesti ohi eikä missää ole enää järkeä.

Päätin myös jälleen kerran lopettaa muiden kadehtimisen. Olisi ihan tervettä oppia arvostamaan itseään yksilönä eikä peilata omia tekemisiään muiden kautta. Mitä sitten, jos olen 25-vuotias opiskelija, vaikka muilla on jo työkuviot kunnossa ja perhe kasassa? Miksen vain voi nauttia siitä, että saan vielä vain olla ja kulkea suhteellisen huolettomasti? Minulla ei ole minkäänlaista velvollisuutta ilmoittaa kenellekkään, missä milloinkin menen tai mitä teen. Saan myös kouluttaa itseäni, ja tulla ehkä vieläkin ammattimaisemmaksi kulttuurihörhöksi. Miksi silti tuntuu, että minussa ei ole mitään kadehdittavaa, enkä osaa yhtään mitään? Ahdistavaahan tämä tällainen itsekritiikki ja mollaaminen on, ja tämän ikäisenä sitä pitäisi jo tietää paremmin. Toivon todella että nekin ihmiset, jotka näyttävät olevan äärettömän itsevarmoja ja ovat onnistuneet rakentamaan itselleen täydelliseltä näyttävän elämän, ovat jossain sisimmässää aivan yhtä hukassa kuin minäkin. Ehkä täydellistä elämää ei ole olemassakaan.

Äh. Stressaa. Kamala paniikki raha-asioiden kanssa, kun töitäkään ei löydy mistään. Miten ihmeessä työttömän opiskelijan luullaan pärjäävän näin vähällä!? Burnout tässä tulee, kun koko ajan pitää miettiä, mihin sitä rahaa voi laittaa. Tänäänkin kaupassa piti oikeasti laskea sentilleen, mihin rahat riittävät, ja listalta jäi monta tarpeellista asiaa pois. Ei vain riitä! Sitten pitäisi vielä matkustella junalla ees taas, koska on suunnitellut elämää tämän ahdingon ulkopuolellekin. Ryöstän koko ajan lainatililtäni rahaa, ja luotan siihen, että ehkä saan sen toukokuun vuokran maksettua jollain konstilla. Hulluksihan sitä tulee, kun kaikki menot pitää laskea näin tarkasti! Viime viikonloppuna heitin huolet kerrankin nurkkaan, ja biletin toukokuun ruokarahoilla. Vaikuttaa erittäin ristiriitaiselta valittaa köyhyydestä ja silti tuhlata rahaa turhaan... En vain jaksa istua kotona joka päivä! Sitäkin saa tehdä aivan tarpeeksi. Ehkä mä selviän. Tiedän, että tämä valittaminen on myös tekopyhää ja monilla ihmisillä on asiat paljon pahemmin. Pitäisi vain olla onnellinen, kun on katto pään päällä ja edes jotain muuta, kuin pelkkä valo jääkaapissa.

Itsesäälini teemabiisinä toimii tänään John Lennonin Working Calss Hero.