Jos olisin ollut viisas, olisin muuttanut pois kotikaupungistani jo kauan sitten. Tarkoituksena oli lukion jälkeen päästä yliopistoon opiskelemaan opettajaksi, mutta ovet eivät auenneet. Fiksu olisi hakenut töitä, ja muuttanut silti, mutta ujous ja tuttu ympäristö pitivät otteessaan. Kuusi vuotta siinä kesti, että pääsin muuttamaan, aloittamaan elämäni unelmakaupungissani. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että olisi vain pitänyt jäädä Seinäjoelle, tuttuun ja turvalliseen ympäristöön. Ystävien ja tuttujen keskelle. Masentua siihen, ettei ikinä tule näkemään mitään uutta ja ihmeellistä.
Vaikka en ole vanha sanan oikeassa merkityksessä, tuntuu minusta silti siltä. Vanhalta. Eikö vanhempana ole vaikea tutustua ihmisiin? On. Eikö vanhempana ole vaikea löytää yhteyttä uusien ihmisten kanssa ja viettää heidän kanssaan aikaa myös työ/kouluelämän ulkopuolella? On. Kolmenkympin kriisi aikaistui juuri viidellä vuodella. Miten pärjätä uudessa kaupungissa, kun et tunne lähes ketään? Tai sitten tunnet, mutta tyhmänä et ole pitänyt yhteyttä ihmisiin, ja nyt kärsit siitä. Miksi tämä kaikki tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta? Viimeisten neljän vuoden aikana olen päässyt yhä enemmän irti ujoudestani ja viettänyt äärettömän sosiaalista elämää; kulkenut bileissä, tutustunut ainakin sataan uuteen ihmiseen, toiminut opiskelijakunnan ja oman opiskelijayhdistyksen hallituksessa, ollut opiskelijakunnan edustajiston puheenjohtaja, tutoroinut, vetänyt infotilaisuuksia, esiintynyt julkisesti. Nyt elämä on tätä, ei mitään. Istun kotona kaikki ne päivät, jolloin en ole Seinäjoella. Satunnaisesti saan houkuteltua jonkun uusista luokkatovereista kaupungille tunniksi, se siitä. Askartelen ja virkkaan. Olen hukannut itseni aivan täysin. Löytänyt myös uusia piirteitä, mutta muuten hukannut itseni.
Ehkä dramatisoin liikaa kaikkea, mutta sellainen minä olen. Kun masentaa, niin sitten myös masentaa kunnolla. Pelastusta ei löydy, ennen kuin annan itselleni periksi. On vain äärimmäisen ärsyttävää, kun ei ole minkäänlaista sosiaalista elämää. Jos edes kerran viikossa tekisi jotain muuta vapaa-ajallaan, kuin olisi yksin. Sekin auttaisi.
Ai niin. Soitin tänään julkisesti rumpuja, se meni yllättävän hyvin. Kertaakaan en tippunut, mutta tempo saattoi vähän vaihdella, kun en kuullut muuta kuin itseni ja erittäin epävireisen laulun...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti