Hey where has my life gone? Ain't done anything I want according to my list

Writer's block.

Elämä on hassua. Ankeaa. Ihmeellistä. Turhaa. Päivät juoksevat ja asioita tapahtuu, mutta ei mitään merkityksellistä. Ei mitään sellaista, mitä uskoisin muistelevani tulevaisuudessa. Pelkään pahoin, ettei sellaisia muistoja enää synny, mitä joskus aiemmin. Nuorempana. Kun ei kukaan enää tee mitään. Kun kaikilla on joku kainalossa. Mitäs me sinkut? Kuolemme sukupuuttoon.

Uhosin tammikuussa, että tämä vuosi on minun vuosi. Silloin jopa uskoin siihen, että saan itsestäni jotain irti. Pääsen elämässäni eteenpäin ja teen jotain suurta. Otan riskejä ja elän itselleni. Nyt epäilen taas päivä päivältä enemmän saanko ikinä mitään aikaiseksi. Alanko elämään jossain vaiheessa ennen kuin olen liian vanha? Miten voi olla, että aina jumitun elämään tätä yksinkertaista elämääni enkä uskalla tehdä mitään radikaalia. Tätä puolta itsessäni inhoan. Kun vain tyydyn enkä tee mitään isompien asioiden eteen. En tee mitään elämäni eteen.

Positiivinen asia kuitenkin on, että olen pitkästä aikaa oikeasti ihastunut. On perhosia ja haaveita. Tietenkin on myös tunne omasta riittämättömyydestä ja rumuudesta, kaikesta "normaalista". Hetken aikaa jo pelkäsin, että en saisi enää kokea sitä raastavaa tunnetta, kun ihastuu toiseen. Itsellenihän se on yleensä raastava tunne, sillä en uskalla kertoa tunteistani sille toiselle osapuolelle. Ihailen kaukaa ja hukun haaveisiin. Mutta sekin on jotain. Se tarkoittaa, että pystyn vielä tuntemaan jotain. En ole kokonaan turta.

Viime yönä pohdin, että ehkä voisin yrittää uskaltautua ottamaan askeleita ihastuksen myöntämiseen. Muutenkin nolailen itseäni päivittäin eikä se haittaa. Jos tulee kieltävä vastaus, niin ei se tuska ja häpeä kai koko loppuelämää kestä. Siihen ei ehkä myöskään kuole. Mutta haluan vielä hioa suunnitelmiani. Todennäköisesti niin kauan, että se on jo myöhäistä.

Asiasta moottorisahaan. Tiistaina vietän sairaalapäivää. On labrakokeita, röntgeniä ja magneettikuvaus. Näin jo painajaisia tästä ja tiedän, että en tule nukkumaan hyvin tiistain vastaisena yönä. Painajaisessa nukuin pommiin aamun ajoista ja myöhästyin magneettikuvauksesta, koska en löytänyt oikeaa paikkaa. Se tarkoitti sitä, että joutuisin taas odottamaan selvyyttä kaikkeen. Kamala uni, erittäin ahdistava.
Tänään iski jännitys enkä meinannut saada mitään aikaiseksi. Magneettikuvaus pelottaa, sillä inhoan inhoan inhoan ahtaita paikkoja. Ahdistaa jo valmiiksi, joten en tiedä miten pärjään itse tilanteessa. Kuulemma sieltä saa rauhoittavia, jos ei muuten meinaa luonnistua.

Olisinpa terve. Ja muutenkin normaali.