Pitkä on ollut hiljaiselo, mutta ainakin tänään avaan hetkisesti sanaista arkkuani. Luin muutaman vanhan tekstinpätkän tästä blogista ja on se hassua, kuinka elämäni pyörii vieläkin samojen ongelmien ympärillä. Koskahan sitä oikein kasvaisi aikuiseksi tai edes saisi vähän enemmän järkeä päähänsä. Tuskin se aivan lähiaikoina tapahtuu, mutta onneksi sitä oppii aina jotain itsestään.
Minä opin tänään.
Olen ajanut itseni aikamoiseen miesloukkuun, minkä ansiosta sain tänään elämäni ensimmäisen kunnon paniikkikohtauksen. Oli pakko tarttua puhelimeen ja viestiä luottokuuntelijalle, että nyt on pakko saada puhua, ja lähdin seikkailemaan pyörän kanssa pimenevään iltaan. Onneksi elämässäni on ihmisiä, joille tiedän että voin soittaa, mikäli paha olo ja ahdistus valtaa mielen <3
Minulla on paha ongelma ja se johtuu siitä, että en osaa sanoa "ei". Oli tilanne mikä tahansa, sanon yleensä aina kyllä, sillä jos en sano, poden huonoa omatuntoa. Yleensä tämän jälkeen myös pyörrän mieleni ja syön sanani, ja lähden tekemään juuri sitä, mistä hetki sitten kieltäydyin. Tämä toistuu sekä oman perheen, kavereiden että töiden kanssa, enkä tiedä miten pääsisin kierteestä irti. Pahinta se on tapauksissa, joihin liittyy miehet.
En ole ikinä ollut se kaunein tai suosituin, vaan enemmänkin se oudoin, hiljaisin ja kummallisin tyttö. Olin tottunut siihen, että en ikinä saanut miehiltä huomiota ja totta kai se harmitti. Olin aina seurassa, jossa muilla naispuolisilla kävi flaksi, mutta minulla ei koskaan. Se harmitti ja ärsytti, tietenkin. Jostain syystä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut jokin ihmeellinen käänne ja yhtäkkiä minunkin ympärillä on miehiä parveillut. En ole osannut suhtautua tähän, en ole osannut sanoa ei, vaikka olisi pitänyt. Olen mennyt ja tehnyt, ja puollustellut itselleni sanomalla "ainakin minä elän, minä olen vielä nuori". Koska en ole kuitenkaan tottunut tällaiseen miehiseen huomion osoittamiseen, olen myös ahdistunut siitä suuresti. Tänään se ahdistus sitten purkautui paniikkikohtauksen muodossa ja hyvä niin.
Puheltuani ahdistuspuhelua kahdenkin eri ihmisen kanssa, päädyin tekemään ratkaisuja. Olen tässä ollut hetken aikaa kolmen miehen loukussa, koska en ole uskaltanut sanoa kellekään "ei". En koskaan halua pahoittaa kenenkään mieltä, sillä tiedän, että se ei ole mukavaa. Kaikista kamalinta on, kun joku sanoo sinulle "en ole kiinnostunut". Itse kun olen saanut sitä usein kuulla on se erittäin kamala sanoa mukavalle ihmiselle, jossa ei ole mitään vikaa. Vika on siinä kohtaa minussa. Minä en pysty. Minä en halua. Minä en ole kiinnostunut, koska toinen ei minua millään tavalla sytytä. Tänään jouduin repäisemään laastarin itseltäni ja näiltä kolmelta muulta kertomalla, että en halua olla muuta kuin kaveri. Jonkun mielestä tämä saattaa olla erittäin hölmöä eikä sen pitäisi olla millään tavalla vaikeaa tai mullistavaa, mutta minulle se on vaikeaa. Minulle, joka ei vieläkään pysty hyväksymään itseään ja jolla vieläkin on hyvin huono itsetunto.
Olen omien itsetunto-ongelmieni kanssa ajautunut nyt tilanteeseen, jossa en pidä siitä henkilöstä, joka minua peilistä takaisin tuijottaa. En pidä siitä, miten se ihminen käyttäytyy. Mitä se ihminen tekee. Kuinka se ihminen reagoi tekemiinsä asioihin. Enkä siitä, kuinka se ihminen ei vaan osaa puhua kenellekään, ennen kuin se on tarpeeksi ahdistunut ja kaikki tuntuu luhistuvan kasaan. Olen äärettömän huono puhumaan omista asioistani ja uskon, että suurinkaan osa tuntemistani ihmisistä ei kunnolla tunne minua. Vaikka välillä olen kuin avoin kirja, on täällä pään sisällä asioita, jotka eivät ikinä tule muiden tietoon. Sillä joka kerta, kun yritän puhua omista asioistani, oletan että kuuntelijaa ei kiinnosta tai sitten hän rupeaa puhumaan omista asioistaan, omista kokemuksistaan. Siinä sitä taas mennään, puhe kääntyy pois minusta ja minäpä yleensä vielä itse sen pois johdatan. Välillä tuntuu, että olen kyllä totaalisen sekaisin.
Mutta kuten sanottu, onneksi asiat lähtivät tänään purkautumaan ja sain taas pudotettua painolastia pois sydämeltäni. Nyt kun vielä oppisin sen, että yksin olemisessa ei ole mitään pahaa. En välttämättä tarvitse tällä hetkellä ketään vierelleni, enkä kyllä pystyisikään esimerkiksi seurustelemaan. Mutta kun on se pirun sosiaalinen paine! Se, että näin melkein kolmikymppisenä pitäisi olla kunnon työ, perhe, talo, jotain kiinteää ja pysyvää. Minulla ei ole, miksi pitäisikään? Miksi ihmeessä tunnen syyllisyyttä ja huonommuutta, ja vertaan itseäni muihin? Tiedän, että en todennäköisesti koskaan tule saavuttamaan asioita, mitä muut ovat tähän ikään mennessä jo saavuttaneet. Koska tämä on minun elämäni, voin kai tehdä siitä juuri sellaisen kuin haluan? Sen kun joskus oppisin, olisi elämä paljon helpompaa. Sen ja ei:n sanomisen.
Voi kuinka rakastankaan olla tämä pikku sekopää, jonka elämä on välillä silkkaa sitcomia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti