And I'm free, free fallin'

Pitkä on ollut hiljaiselo, mutta ainakin tänään avaan hetkisesti sanaista arkkuani. Luin muutaman vanhan tekstinpätkän tästä blogista ja on se hassua, kuinka elämäni pyörii vieläkin samojen ongelmien ympärillä. Koskahan sitä oikein kasvaisi aikuiseksi tai edes saisi vähän enemmän järkeä päähänsä. Tuskin se aivan lähiaikoina tapahtuu, mutta onneksi sitä oppii aina jotain itsestään.
Minä opin tänään.

Olen ajanut itseni aikamoiseen miesloukkuun, minkä ansiosta sain tänään elämäni ensimmäisen kunnon paniikkikohtauksen. Oli pakko tarttua puhelimeen ja viestiä luottokuuntelijalle, että nyt on pakko saada puhua, ja lähdin seikkailemaan pyörän kanssa pimenevään iltaan. Onneksi elämässäni on ihmisiä, joille tiedän että voin soittaa, mikäli paha olo ja ahdistus valtaa mielen <3

Minulla on paha ongelma ja se johtuu siitä, että en osaa sanoa "ei". Oli tilanne mikä tahansa, sanon yleensä aina kyllä, sillä jos en sano, poden huonoa omatuntoa. Yleensä tämän jälkeen myös pyörrän mieleni ja syön sanani, ja lähden tekemään juuri sitä, mistä hetki sitten kieltäydyin. Tämä toistuu sekä oman perheen, kavereiden että töiden kanssa, enkä tiedä miten pääsisin kierteestä irti. Pahinta se on tapauksissa, joihin liittyy miehet.

En ole ikinä ollut se kaunein tai suosituin, vaan enemmänkin se oudoin, hiljaisin ja kummallisin tyttö. Olin tottunut siihen, että en ikinä saanut miehiltä huomiota ja totta kai se harmitti. Olin aina seurassa, jossa muilla naispuolisilla kävi flaksi, mutta minulla ei koskaan. Se harmitti ja ärsytti, tietenkin. Jostain syystä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut jokin ihmeellinen käänne ja yhtäkkiä minunkin ympärillä on miehiä parveillut. En ole osannut suhtautua tähän, en ole osannut sanoa ei, vaikka olisi pitänyt. Olen mennyt ja tehnyt, ja puollustellut itselleni sanomalla "ainakin minä elän, minä olen vielä nuori". Koska en ole kuitenkaan tottunut tällaiseen miehiseen huomion osoittamiseen, olen myös ahdistunut siitä suuresti. Tänään se ahdistus sitten purkautui paniikkikohtauksen muodossa ja hyvä niin.

Puheltuani ahdistuspuhelua kahdenkin eri ihmisen kanssa, päädyin tekemään ratkaisuja. Olen tässä ollut hetken aikaa kolmen miehen loukussa, koska en ole uskaltanut sanoa kellekään "ei". En koskaan halua pahoittaa kenenkään mieltä, sillä tiedän, että se ei ole mukavaa. Kaikista kamalinta on, kun joku sanoo sinulle "en ole kiinnostunut". Itse kun olen saanut sitä usein kuulla on se erittäin kamala sanoa mukavalle ihmiselle, jossa ei ole mitään vikaa. Vika on siinä kohtaa minussa. Minä en pysty. Minä en halua. Minä en ole kiinnostunut, koska toinen ei minua millään tavalla sytytä. Tänään jouduin repäisemään laastarin itseltäni ja näiltä kolmelta muulta kertomalla, että en halua olla muuta kuin kaveri. Jonkun mielestä tämä saattaa olla erittäin hölmöä eikä sen pitäisi olla millään tavalla vaikeaa tai mullistavaa, mutta minulle se on vaikeaa. Minulle, joka ei vieläkään pysty hyväksymään itseään ja jolla vieläkin on hyvin huono itsetunto.

Olen omien itsetunto-ongelmieni kanssa ajautunut nyt tilanteeseen, jossa en pidä siitä henkilöstä, joka minua peilistä takaisin tuijottaa. En pidä siitä, miten se ihminen käyttäytyy. Mitä se ihminen tekee. Kuinka se ihminen reagoi tekemiinsä asioihin. Enkä siitä, kuinka se ihminen ei vaan osaa puhua kenellekään, ennen kuin se on tarpeeksi ahdistunut ja kaikki tuntuu luhistuvan kasaan. Olen äärettömän huono puhumaan omista asioistani ja uskon, että suurinkaan osa tuntemistani ihmisistä ei kunnolla tunne minua. Vaikka välillä olen kuin avoin kirja, on täällä pään sisällä asioita, jotka eivät ikinä tule muiden tietoon. Sillä joka kerta, kun yritän puhua omista asioistani, oletan että kuuntelijaa ei kiinnosta tai sitten hän rupeaa puhumaan omista asioistaan, omista kokemuksistaan. Siinä sitä taas mennään, puhe kääntyy pois minusta ja minäpä yleensä vielä itse sen pois johdatan. Välillä tuntuu, että olen kyllä totaalisen sekaisin.

Mutta kuten sanottu, onneksi asiat lähtivät tänään purkautumaan ja sain taas pudotettua painolastia pois sydämeltäni. Nyt kun vielä oppisin sen, että yksin olemisessa ei ole mitään pahaa. En välttämättä tarvitse tällä hetkellä ketään vierelleni, enkä kyllä pystyisikään esimerkiksi seurustelemaan. Mutta kun on se pirun sosiaalinen paine! Se, että näin melkein kolmikymppisenä pitäisi olla kunnon työ, perhe, talo, jotain kiinteää ja pysyvää. Minulla ei ole, miksi pitäisikään? Miksi ihmeessä tunnen syyllisyyttä ja huonommuutta, ja vertaan itseäni muihin? Tiedän, että en todennäköisesti koskaan tule saavuttamaan asioita, mitä muut ovat tähän ikään mennessä jo saavuttaneet. Koska tämä on minun elämäni, voin kai tehdä siitä juuri sellaisen kuin haluan? Sen kun joskus oppisin, olisi elämä paljon helpompaa. Sen ja ei:n sanomisen.

Voi kuinka rakastankaan olla tämä pikku sekopää, jonka elämä on välillä silkkaa sitcomia.

One room full of walls

Ahdistaa. En tiedä mistä tämä yhtäkkiä kehkeytyi. Yritin kuunnella surullisia kappaleita. Lauluja, jotka muistuttavat menneistä, menetetyistä ihmisistä. Halusin itkeä, mutta mitään ei tullut ulos. Ahdistaa.

Olen taas kesän aikana hukannut itseni johonkin. Ensin oli hauskaa ja meni lujaa. Nyt on taas tyhjää. Oli myös mukava heppu, joka kovasti rakastui, mutta minä en pystynyt vastaamaan tunteisiin enkä jaksanut kauaa teeskennellä. Oli mukavaa, kun joku välitti ja oli vieressä. Loppujen lopuksi se kuitenkin tuntui kamalalta, koska itse en ollut täysillä mukana. Tuntuu taas, että teen elämästäni todella vaikeaa. Kun ei mitään tapahdu, pitää luoda draama itse. Kaikki ovat vakiintuneita, menevät naimisiin ja hankkivat lapsia, mutta minä vain olen ja jämähdän. Luon itselleni olemattomia paineita ja maalaan yksinäistä tulevaisuutta. Miksi ihmisen pitää olla näin heikko!

Harmittaa myös se, että aina kun tällainen olo iskee, huomaan että ei oikeasti ole ketään kelle soittaa ja jutella. Ei tällaisia asioita jutella enää kenenkään kanssa, onko koskaan juteltukaan? Kännipäissäni voin tilittää vaikka mitä ja kenelle, mutta tuntuu ettei ketään oikeasti kiinnosta. Lopulta se päättyy kuitenkin siihen, että joku kertoo niistä omista ongelmistaan ja asia kääntyy aivan päälaelleen. Eikö minua kuunnella? En tiedä edes, onko minulla koskaan ollut ketään niin läheistä ihmistä, jolle olisin voinut soittaa ja kertoa kaikesta paskasta, mitä päässäni sikiää. Ehkä joskus kymmenen vuotta sitten, ehkä. Kukaan ei tunnu enää niin läheiseltä, kuin silloin joskus nuorempana. Kun muillakin oli samanlaiset ongelmat. Tänä päivänä ongelmat on kaikilla erilaiset, omat. Kukaan ei ole enää samalla aaltopituudella.
En minä tiedä.

Joskus tekisi vain mieli kivuta joupiskan päälle ja huutaa. Hemmetin kultavuori, haittaat mun suunnitelmia.

Ehkä minullakin joskus on kaikki ja olen tyytyväinen tähän elämään. Ainakin olo on taas luova.

Hey where has my life gone? Ain't done anything I want according to my list

Writer's block.

Elämä on hassua. Ankeaa. Ihmeellistä. Turhaa. Päivät juoksevat ja asioita tapahtuu, mutta ei mitään merkityksellistä. Ei mitään sellaista, mitä uskoisin muistelevani tulevaisuudessa. Pelkään pahoin, ettei sellaisia muistoja enää synny, mitä joskus aiemmin. Nuorempana. Kun ei kukaan enää tee mitään. Kun kaikilla on joku kainalossa. Mitäs me sinkut? Kuolemme sukupuuttoon.

Uhosin tammikuussa, että tämä vuosi on minun vuosi. Silloin jopa uskoin siihen, että saan itsestäni jotain irti. Pääsen elämässäni eteenpäin ja teen jotain suurta. Otan riskejä ja elän itselleni. Nyt epäilen taas päivä päivältä enemmän saanko ikinä mitään aikaiseksi. Alanko elämään jossain vaiheessa ennen kuin olen liian vanha? Miten voi olla, että aina jumitun elämään tätä yksinkertaista elämääni enkä uskalla tehdä mitään radikaalia. Tätä puolta itsessäni inhoan. Kun vain tyydyn enkä tee mitään isompien asioiden eteen. En tee mitään elämäni eteen.

Positiivinen asia kuitenkin on, että olen pitkästä aikaa oikeasti ihastunut. On perhosia ja haaveita. Tietenkin on myös tunne omasta riittämättömyydestä ja rumuudesta, kaikesta "normaalista". Hetken aikaa jo pelkäsin, että en saisi enää kokea sitä raastavaa tunnetta, kun ihastuu toiseen. Itsellenihän se on yleensä raastava tunne, sillä en uskalla kertoa tunteistani sille toiselle osapuolelle. Ihailen kaukaa ja hukun haaveisiin. Mutta sekin on jotain. Se tarkoittaa, että pystyn vielä tuntemaan jotain. En ole kokonaan turta.

Viime yönä pohdin, että ehkä voisin yrittää uskaltautua ottamaan askeleita ihastuksen myöntämiseen. Muutenkin nolailen itseäni päivittäin eikä se haittaa. Jos tulee kieltävä vastaus, niin ei se tuska ja häpeä kai koko loppuelämää kestä. Siihen ei ehkä myöskään kuole. Mutta haluan vielä hioa suunnitelmiani. Todennäköisesti niin kauan, että se on jo myöhäistä.

Asiasta moottorisahaan. Tiistaina vietän sairaalapäivää. On labrakokeita, röntgeniä ja magneettikuvaus. Näin jo painajaisia tästä ja tiedän, että en tule nukkumaan hyvin tiistain vastaisena yönä. Painajaisessa nukuin pommiin aamun ajoista ja myöhästyin magneettikuvauksesta, koska en löytänyt oikeaa paikkaa. Se tarkoitti sitä, että joutuisin taas odottamaan selvyyttä kaikkeen. Kamala uni, erittäin ahdistava.
Tänään iski jännitys enkä meinannut saada mitään aikaiseksi. Magneettikuvaus pelottaa, sillä inhoan inhoan inhoan ahtaita paikkoja. Ahdistaa jo valmiiksi, joten en tiedä miten pärjään itse tilanteessa. Kuulemma sieltä saa rauhoittavia, jos ei muuten meinaa luonnistua.

Olisinpa terve. Ja muutenkin normaali.

Spin me some sad story

En osaa enää kirjoittaa enkä edes jaksa yrittää. Ärsyttää ja ottaa päähän oma terveydentila, kun muutosta parempaan ei tapahdu. Selän lisäksi taistelen polven kanssa, joka lähti turpoamaan pääsiäisen aikana. Lääkäri poisti sieltä nestettä ja määräsi lepoa, mutta millään se ei tunnu paranevan. Olen vitsaillut, että seuraavaksi varmaan murran käteni, kun liukastun kylpyhuoneessa. En yhtään ihmettelisi, vaikka näin kävisi. Kaiken lisäksi olen telonut toisen jalan varpaat jotenkin kummallisesti. Särkee ja vaikeuttaa kävelemistä sekin. Ihanaa! Voi luoja, kun vielä joskus saisin itseni ehjäksi. Ehkä sitten osaisin arvostaa omaa terveyttä paremmin.

Liian paljon kulutan aikaani television edessä, kun voisin tehdä jotain kehittävämpääkin. Kämppä on sotkuinen, sillä en saa itseäni siivoamaan. Kohta on jo pakko. Muutenkin elän jossain mielikuvitusmaailmassa tällä hetkellä enkä jaksa panostaa todellisuuteen. Onko se paha asia?

It’s all about the inner search

Välillä tulee vastaan niin hyvää musiikkia, ettei uskoisi sellaista kenenkään enää tekevän. Sen takia tykkään katsoa tv-sarjoja ja elokuvia. Tai senKIN takia. En kuitenkaan ole ikinä osannut nimetä lempibändiäni, sillä saatan kuunnella biisin sieltä toisen täältä. Mukana pisimpään ovat pysyneet Beatles, Red hot chili peppers ja Green day. Ehkä ne sitten ovat niitä lempibändejä. Ainakin suurin osa levyistä löytyy ja tiedänpä melkein kaikki kappaleet. Harvemmin nykyään tulee enää ostettua levyjä, sillä mielelläni kasaisin erilaisista biiseistä itselleni kokoelmia. Mutta minähän en lataile luvattomasti ja spotifyakin lähinnä vihaan.

Tällä hetkellä poden ihmeellistä kuvotusta. Olin tänään hoitamassa siskonpoikaa, joka oli viikonloppuna oksennellut ja kuumeillut. En tiedä, johtuuko olo siitä tiedosta, että tauti voi tarttua vai olenko oikeasti nieleskellyt pöpöjä. Olo on suorastaan ällöttävä ja koko ajan odotan, koska se oksennus sieltä ryöpsähtääkään. Pitää ehkä varmuuden vuoksi kantaa ämpäri sängyn viereen, ettei ainakaan hirveästi tarvitsisi siivoilla, mikäli vahinko sattuu. Yök. Kaikista vähiten kaipaisin tähän hetkeen jotain vatsapöpöä. Jos vain lopettaisin sen ajattelemisen, menisikö se pois?

Eilen kävin korvattomalla lääkärillä näyttämässä selkää. Korvattomalla tarkoitan tietenkin sitä erityistä taitoa olla kuuntelematta mitä potilas sanoo. Täytyy taas käydä labrassa ottamassa erilaisia testejä, mahdollisesti myös magneettikuvaan pistävät. Ja minä kun yritin sanoa, että tällä hetkellä kipu on lievempää ja tuntuu lähinnä lihaksissa. Paskat. Eihän se lääkäri kuunnellut. Ääliö.

Ei minulla oikeasti ollut taas mitään asiaa. En saa jäsenneltyä ajatuksiani, kun vain yritän olla oksentamatta. Tai olla houkuttelematta oksennusta. Yök.

I don't ever wanna feel like I did that day

Olen koko ajan menossa. Minulla on paljon tekemistä. Nyt tunnen taas kuuluvani johonkin, sillä ei ole päiväkään, että olisi tarvinnut olla yksin jos ei halua. Välillä olen ehkä liikaakin menossa, enkä kerkeä keskittymään kodin laittamiseen. Tänään ajattelin pitää vapaapäivän elämästä ja hieman siivoskella, lukea, katsoa telkkaria. Tehdä jotain ihan yksin. Sekin tekee välillä hyvää. En missään nimessä halua valittaa nyt, kun minulla taas on jonkinlainen elämä. Jyväskylässä olisin nämäkin viikot vain istunut yksin. Ehkä reissannut Pohjanmaalle ja maksanut itseni kipeäksi vähäisistä rahoistani. Nyt on hyvä olla.

Miespuolella on vipinää, mutta minä lyön jarrua päälle. Jotenkin tuntuu, että elän uudestaan vuotta 2009; Ultimate sinkkuvuosi. En halua tehdä sitä uudestaan, sillä se aiheutti mielipahaa niin itselleni kuin muillekin. Olin totaalisen hukassa eikä pää meinannut kestää. Kävin eilen treffeillä, mutta en ehkä halua käydä uudestaan. Ennen ja jälkeen tapahtuman pääni huusi EI. Nyt saankin taas selitellä ja pyydellä anteeksi. En minä tarkoittanutkaan mitään, kunhan vain olin. Koskahan opin olemaan aikuinen tässäkin suhteessa. Pitäisi vain reilusti uskaltaa sanoa, jos ei huvita. Jos ei tykkää.

Tunne-elämä on taas jonkinlaisessa myllerryksessä. Olisi niin mukava, kun olisi joku, mutta ei sitten kuitenkaan. En haluaisi enää tyytyä, jos ei tunnu oikealta. Liian paljon tartun ihmisiin, jotka osoittavat kiinnostuksen merkkejä, vaikka itse en olisikaan suuremmin innostunut. Se johtuu huonosta itsetunnosta ja vääristyneestä omakuvasta. Kuka nyt tällaisen haluaisi. Ulkonäöllisesti en ole mitenkään ihmeellinen. Ihan tavallinen ja liian pyöreä. Kun edes paino putoaisi. Kun edes vaatteet näyttäisivät hyvältä päällä, enkä pukeutuisi jätesäkkeihin. Kaikki katsovat vain ulkonäköä, onhan se osa ensivaikutelmaa. Mutta minussa on paljon muutakin. Minussa on haaveita, ajatuksia, huumoria. Kuoren sisällä asun minä, joka tännekin kirjoittaa; epävarma, hukassa oleva ihminen. Runotyttö eksyksissä.

I'm a soul taker, I'm a cruel witted mind

Eilen älysin, kuinka paljon ihminen saa aikaan kun herää ajoissa. Vaikka nukuin erittäin huonot (n.5h) yöunet, nousin torstai aamuna reippaasti 7.30. Syy varhaiselle herätykselle oli mahdollinen Itellamiehen puhelu. Olen odottanut sänkyäni saapuvaksi kuin kuuta nousevaa, mutta onnistuin keskiviikkona missaamaan Itellamiehen puhelun, sillä kuka hemmetti yksinäisenä, työttömänä ja lapsettomana naisena herää arkiaamuisin klo.8.00. Soittelin tietenkin takaisin, mutta vastausta en saanut. Loogisesti päättelin, että varmasti soittelevat seuraavana aamuna samoihin aikoihin, joten päätin herätä ajoissa odottelemaan. Ja pah! Ei kuulunut soittoa, mistä olin hieman ärsyyntynyt.

Onneksi varhaiselle heräämiselle oli myös toinen syy. Olimme keskiviikkona käymässä mummolassani hakemassa siskoni kantelepöytää minulle askartelupöydäksi, jonka lisäksi löysin myös kaikenlaisia aarteita, ehkä kirjoittelen niistä jotain myöhemmin. Samalla reissulla oli tarkoitus käydä ostamassa mattoja isäni sukulaismieheltä, mutta hänen liikkeensä ei ollutkaan auki. Soittelimme sukulaismiehelle ja sovimme tulevamme seuraavana aamuna. Torstai oli toivoa täynnä edes mattojen suhteen, nyt ei tarvitse niistäkään enää stressata.Vaikka olin äärettömän väsynyt aikaisen aamuheräämisen vuoksi, jotenkin kummasti minulla silti riitti tarmoa. Olin jo keskiviikkona imuroinut puolet kämpästä, eilen hoidin toisen puoliskan. Samalla pyyhkäisin pölyt sekä pesaisin vessan. Leivoin myös pullaa, herranjumala. Pitäisi näköjään aina välillä herätä ajoissa, vaikka olisi nukkunut kuinka huonot tai lyhyet yöunet tahansa.

Tänään jouduin myös heräilemään 7.30. Eilen Itellamies oli tiputellut postiluukustani viestiä, että soittelisinko heille päin. Soittelin ja sovittiin, että tänään tuovat sängyn, sillä olen koko päivän kotona. Fiksuna ja filmaattisena en tietenkään sopinut mitään tarkempaa kellonaikaa, joten jouduin taaaaas heräämään ajoissa. Enhän halua olla yöpukusillani ja tukka takussa, kun Itellamies vihdoin saapuu sänkyni kanssa. Samalla kehitän hyvän väsymystilan, jotta voin heti sukeltaa testaamaan uutukaisen.

Näin jännittäviä asioita minun elämässäni tapahtuu. Olen varmaan maailmankaikkeuden tylsin blogaaja :D

I drink to remember, I smoke to forget

Nyt sen teen. Kirjoitan.

En tiedä mistä alottaisin tai kannattaako mistään edes kirjoittaa. Blogin perustin tiedotuskanavaksi Jyväskylä-elämästä, mutta elämä vaihtoi kaupunkia maaliskuussa. En tiedä, pitäisikö tällekin raapustelulle keksiä joku suunta tai teema, vai kirjoitanko mitä sattuu milloin sattuu. Saa nähdä.

Tällä hetkellä elämä on tasaista. Olen selvinnyt muutosta sekä muuton jälkeisestä siivous/järjestelyrumbasta kiitettävän nopeasti. Siivoamiseen toki meni turhankin paljon aikaa, sillä edellinen vuokralainen ei varmaan ollut moppia tai rättiä nähnytkään. Niin likaista, suorastaan paskaista pintaa oli jätetty taakse. Onneksi on apureita, ilman en olisi selvinnyt. Enää puuttuu taulut seiniltä, matot lattioilta sekä sänky, joka tulee ehkä muutaman viikon sisällä. Näin ainakin toivoisin.

Sängystä oiva siirtymä selkään. Olen kipuillut selkäni kanssa viime vuoden kesäkuusta asti. Välillä kipu oli poissakin, mutta vuoden loppua kohden se vain paheni. Pahin rupeama iski kuitenkin vuoden alusta, ja kävinkin tutkituttamassa/maksamassa itseni kipeäksi yksityisellä. Oli röntgeniä ja verikokeita, mutta sekä lääkärin että fyssarin ennustamaa selkärankareumaa ei löytynyt. Vielä. Röntgenin etukuvassa näkyi, että selkärankani on hieman kallistunut vasemmalle. Verikokeissa löytyi reumageeni, joka saattaa jossain vaiheessa altistaa itse taudille. Kaikki on siis auki. Lääkkeitä sain ja olenkin ne napsinut, mutta eivätpä nekään tuntuneet auttavan. Viime perjantaina kävin varaamassa kunnalliselle lääkäriajan, mutta samana päivänä kaveri E antoi ihmepillereiksi ristimiäni särkylääkkeitä. Ja voi että! Nyt on selkä melkein kunnossa! Ei enää ihmeellisiä kramppeja ja lihassärkykin on hyvin vähäistä. Vielä kun muistaisi istua ryhdikkäästi niin kaikki olisi hyvin. Ensimmäistä kertaa olen toiveikas, että ehkä tämä paska joskus loppuukin.

Paskan loppumisesta voin oivasti siirtyä taas seuraavaan aiheeseen, täpinään. Sain perjantaina erittäin mielenkiintoisen sähköpostin kuukauden festivaaliharjoittelusta Manchesterissa. Ilmoitin kiinnostukseni, nyt odottelen kuumeisesti lisätietoa. Harjoittelu kestäisi koko toukokuun ja voi että kun haluaisin lähteä. Kerrankin toteuttaa unelmia, tehdä jotain itsenäistä ja vähän hulluakin. Kerkeäisin vieläpä hyvin hoitamaan Provinssihommat, varsinkin nyt kun festivaalin ajankohta on siirtynyt myöhemmälle. Aijjettä, ehkä taas maalailen piruja seinille, kun tästä asiasta puhelen. Eihän se tietenkään toteudu nyt, mutta olen vielä luottavainen. Google on laulanut ja Manchesterin maisemat on kauniita. Ehkä pääsisin käymään myös Liverpoolissa, kun matka ei ollut turhan pitkä sinnekään. Olen henkisesti englantilainen.

Nyt kun olen saanut oman elämäni taas jotenkin mallilleen, selän siedettävään kuntoon ja asunnon laitettua, voisin taas keskittyä muihin ihmisiin. Olen ollut huono ystävä ja kaveri monelle, sillä en ole kerinnyt oman elämäni kiireiden ja surkeuden lomassa miettiä ketään muuta. Nyt lupaan ryhdistäytyä ja olla olemassa ihmisille, joista välitän. Liian paljon olen laiminlyönyt muita, enkä ole tajunnut olla olkapäänä. Nyt yritän välillä olla muita varten, itsestäni kerkeän pitää huolta muulloinkin.

And I'm not sleeping now, the dark is too hard to beat

Nyt alkaa hermot loppumaan tämän selkäkivun kanssa. En ole kolmeen viikkoon nukkunut kunnon yöunia, sillä heräilen tunnin välein. Väsymys saa pään sekaisin, eikä oikein mikään kiinnosta. Olen totaalisen poikki ja haluaisin vain nukkua. Haluaisin myös vain syödä herkkuja ja käpertyä tähän tuhottoman pahaan oloon, mutta pakko yrittään. Alkuviikosta kävin fysioterapeutilla, joka käski minun varata aika lääkärille. Selkä olisi hyvä kuvauttaa sekä ottaa verikokeet. Lihakset ovat todennäköisesti tulehtuneet, mahdollisuus myös selkärankareumaan on olemassa. "Kiva". No, kunhan nyt joskus jotain selviäisi ja saisi edes jonkinlaisia pillereitä tähän särkyyn. Kunhan vielä joskus voisin istua/maata/seisoa/tms. normaalisti, ilman kipua. Hermot menee ja ärsyttää.

Eilen sain varmistuksen, että tänäkin vuonna on Provinssihommia tiedossa. Ensimmäistä kertaa minua kysyttiin, ilman että olin missään vaiheessa halukkuuttani edes ilmoittanut, ja oikein puhelimitse vieläpä. Tuli ihan mukava olo. Olen kai tehnyt työni ihan hyvin. Ajattelin ensi viikolla mennä käymään toimistolla neuvottelemassa raha-asiat, kunhan nyt ensin itse saan laskeskeltua, millä määrällä pärjäisin. Tänään iloitsin Ilosaarirockin julkistuksista, sillä nyt on mahdollista päästä taas vastaavavaihtoon. Ruisrock myös kiinnostaa esiintyjiensä puolesta ensimmäistä kertaa. Ai että. Tuliskohan tästä köyhän festarikesä?

You love to leave, but you were never there

Odotan sekalaisin fiiliksin paluuta Seinäjoelle, mutta päällimmäisenä tunteena on innostus. On mukava päästä kotiin. Jyväskylässä harmittaa vain se, että se ei ollutkaan minun kaupunkini. Olen haaveillut asumisesta Jyväskylässä ala-asteelta asti, sillä isosiskoni asui tuolloin täällä. Jossain vaiheessa myös veljeni muutti Keski-Suomeen. Rakensin siis jo pienenä pilvilinnoja tästä kaupungista, sillä tykkään järvimaisemasta ja luonnosta. En vain ikinä haaveillessani tajunnut, että minun elämäni täällä tulee olemaan aivan erilaista kuin sisarusteni elämä. Nyt tajuan, että olen tehnyt monia elämäni tärkeimmistä valinnoista vain sen perusteella, mitä sisarukseni ovat tehneet ennen minua. Harrastin Helkatyttöjä, koska siskoni oli ollut samassa harrastuksessa minun ikäisenä. Olen yrittänyt monta vuotta päästä töihin videovuokraamoihin, sillä isoveljeni oli sellaisessa töissä. Olin kouluavustajana ja hain OKL:n, koska isoveljenikin olisi halunnut opettajaksi. Hain yliopistoon lukemaan kieliä, sillä siskonikin aloitti yliopisto-opiskelunsa kieliä lukemalla. Muutin Jyväskylään, koska oletin saavani samanlaisen opiskelijaelämän ja samanlaisen kaupungin, kuin mitä siskollani oli ollut. Nyt olen muutaman päivän pohtinut olenko koskaan tehnyt mitään omaa. Sen on siis pakko alkaa nyt.

Oma lapsuuteni riitaisassa avioeroperheessä on ehkä vaikuttanut siihen, kuinka olenkaan kiinnittynyt sisaruksiini. He eivät olleet paikalla minun helvetissäni. Säästyivät, koska olivat jo aikuisia. Outoa sanoa näin, mutta luulen, että en ole saanut vanhemmiltani minkäänlaista mallia tai pikemminkin tukea silloin, kun sitä eniten olisin tarvinnut. Eikö kaikki ongelmat aina ala lapsuudesta? Ainoa esimerkki, mitä olen saanut, ovat olleet sisarukseni. Tiesin keihin minua verrataan, ketkä ovat jo olleet niitä hyviä lapsia. Sen esimerkin mukaan kai sitten olen yrittänyt kasvaa. Matkan varrella hukkasinkin itseni.

En tiedä, saako näistä löpinöistä taas mitään selvää. Tuntuu, että kaikki tekstini ovat avointa pohdintaa elämäni synkkyydestä, joita olisi parempi kirjoittaa päiväkirjaan. Kuitenkin tiedän, että en ikinä saisi kirjoitettua mitään tällaista, ellen tekisi sitä näin puolijulkisesti. Tämä on syy, minkä takia en huutele nimeäni tai näyttele kasvokuviani. Haluan olla julkisesti nimetön, niin sitä kai voisi kuvailla. Tämä paljastuu siis jonkinlaiseksi terapiamuodoksi itselleni, vaikka en ole sitä ennen niin ajatellut. Hah. Kaikkea sitä oppii, kun jaksaa vähän pohtia. Enpä kuitenkaan osaisi kirjoittaa mitään asupostauksia, propagandaa saatika mielenkiintoisia havaintoja ulkomaailmasta. Tämä blogi nyt on vain tällainen, kesäkurpitsan pään sisältö. Lukekoot kuka lukee, mutta kiva kun luet :)

The freakiest show I know is the show of my own

Maanantaina lopetin työt. Tai oikeastaan lopetin jo perjantaina, sillä maanantaina kävin vain sanomassa heipat ja hoitamassa paperiasiat kuntoon. Tällä viikolla listalla on irtisanoa kämppä ja aloittaa pakkaaminen. Ensi viikolla heivaan itseni Seinäjoelle joksikin aikaa ja aloitan kämpän metsästyksen toden teolla. Näin sitä tehdään päätöksiä, nopeasti ja järjettömästi. Tänään päätin teeman tupareille, koska todellakin aion sellaiset pitää, kunhan saan luuni taas roudattua Seinäjoelle. En ole pitänyt kuin yhdet tuparit elämässäni, vaikka kämppiä on nähty jo hyvä määrä.

Tällä hetkellä elämä tuntuu hyvältä. Olen odottavainen tulevaisuutta kohtaan. Samalla jännitän ihan äärettömän paljon, mutta tämä on hyvää jännitystä. Tänä vuonna otan sitä härkää sarvista ja tirvaasen sitä kunnolla kuonoon. Tämä on minun vuosi!

Time is gonna take my mind and carry it far away where I can fly

Viikonloppu selvensi tulevaisuutta taas vähän. Puhuttiin toveri S:n kanssa meidän yrityksestä, sen perustamisesta, kerrankin selvinpäin! Saavutus sekin. Saatiin ideoita paperille, mutta vielä se vaatii monen kerran pohtimisen ja käynnin uusyrityskeskuksella juttelemassa. Itse olen hyvinkin innoissani ja melkein pompin riemusta, kun saatiin asiaa eteenpäin. Ajattelin potkia itseäni persuksille ja tehdä asioita myös omatoimisesti edes perehtymisen tasolla. Ai että, nyt jos koskaan se riski on otettava. Toivottavasti kumpikaan ei peräänny ennen sitä.

Eilen selailin vuokra-asuntoja Seinäjoelta. Miten hullua, että saisin melkein kaksi kertaa nykyisen kämpän kokoisen halvemmalla, kuin mitä maksan vuokraa nyt. Heti tuli hyvä mieli. Kuvittelin itseni moneen mukavan näköiseen asuntoon. Kuvittelin tuparit. Kuvittelin kahvittelut kavereiden kanssa. Kuvittelin elämän, jota on kova ikävä. Jyväskylään olisi pitänyt päästä nuorempana, niin olisin ehkä löytänyt tästä kaupungista jotain. Tällä hetkellä koko kylä ärsyttää paljon, eikä minua huvita liikuskella missään. Kaikki näyttääkin yhtäkkiä kovin rumalta.

Tässä kuussa yritän saada vähän omaa lomaa, jotta pääsisin hoitamaan asioita Seinäjoen puolelle.
Riski, mikä ihana tekosyy! Loppuun laitan tämän hetken teemabiisini. Löydän siitä itseni.

Askin' all them questions

Vuosi 2013:

IHMISSUHTEET:

 1. Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?

- Kyllä, muutamankin. Vaikka ei ne ihmiset uusia oo, mutta suhteet on syventyny ystävyydeksi.

2. Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?

- Kävin Porvoossa, soitin bassoa ja rumpuja julkisesti.

3. Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?

- Voi kun olisinkin. Yksi pidempi juttu on ollut, ei sen kummempaa. God I'm pathetic!

4. Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?

- Kaikki mukavat biletykset, varsinkin ysärisunnarit. Myös eri tapahtumissa työskentely oli mukavaa, sai taas varmuutta eri osa-alueilta. Sitten sen yhden ääliön kanssa vietetyt henuuttelut ja pärräkyydit.

5. Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?

- En tietääkseni :D

MINÄ:

 1. Oletko muuttunut paljoa viimeisen vuoden aikana?

- Varmasti, omasta mielestäni vähän liikaakin. Pitää palata takaisin entiseen ja luottaa itseensä enemmän.

2. Oletko lihonut?

- Pikemminkin laihtunut.

3. Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?

- En.

4. Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?

- En. En hirveästi ollut kaksinkaan.

5. Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?

- En. Tatuointi tulee heti kun on tarpeeksi rahaa, eli ehkä viiden vuoden päästä.

RANDOM:

 1. Kuka oli paras uusi tuttavuus?

- Työkaverini Maria ja työkkärituttu Heidi.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?

- Ei mitään muistikuvaa, että olisin jotain kummempaa luvannu. Varmaankin laihtumista ja tupakkilakkoa, toinen niistä piti.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

- Kyllä.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

- Ei.

5. Missä maissa kävit?

- Taas tyydyin tähän Suomeen...

6. Mitä haluaisit vuodelta 2014 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2013?

- Oman alan töitä, matkan ulkomaille, rutkasti itseluottamusta ja itsensä hyväksymistä.

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2013?

- Ei nyt mikään niin erikoisesti säily, kun tapahtuu paljon kaikenlaista.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?

- Mä oon niin huono tässä… Sain töitä, vaikka nyt haluankin siitä paikasta eroon.

9. ...ja suurin epäonnistuminen?

- Saako vastata koko muu elämä?

10. Kärsitkö vammoista?

- Jurassicissa kumpparit aiheutti nätit arvet, selkä myös on ollut puoli vuotta kakkana.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

- Greippilusikka, ehdottomasti!

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?

- Kaikkien ihanien ihmisten, kyllä ne tietää ketä ne on.

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?

- Entisen avokin.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

- Todennäköisesti kaikkeen turhaan. Alkoholi on ainakin joka vuosi suuressa osassa, pitäisköhän karsia?

15. Mistä innostuit eniten?

- Omasta terveydestä ja kasvisruuasta.

16. Vuoden 2013 ihmiset:

- Niitä on niin paljon, enkä viitsi nimeltä luetella. Kyllä ne tietää, ketä ne on :)

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

- Surullisempi.

18. Lihavampi vai laihempi?

- Laihempi.

19. Rikkaampi vai köyhempi?

- Köyhempi.

20. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

- Luottavani itseeni.

21. ...entä vähemmän?

- Surkutella pahaa maailmaa.

22. Miten aiot viettää joulun?

- Vietin sen siskon perheen ja äiteen kanssa.

23. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

- En olisi ottanut työpaikkaa vastaan/olisin ottanut toisen paikan.

24. Rakastuitko vuonna 2013?

- En, ihastuin kyllä.

25. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?

- Muutama.

26. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?

- Rillit huurussa ja How I met your mother

27. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?

- En.

28. Mikä oli paras lukemasi kirja?

- Hmm… oon lukenu niin paljon kirjoja ja yleensä ne on kaikki hyviä. En mä huonoja luekaan :D

29. ...entä musiikillinen löytö?

-  BASTILLE!

30. Mitä halusit ja sait?

- Töitä.

31. Mitä halusit, muttet saanut?

- Töitä.

32. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

- Django ja kaikki nuo leffahyllystä löytyvät Miyazakit.

33. Mitä teit syntymäpäivänäsi?

- Olin töissä ja juhlittiin Provinssin päättymistä.

34. Ketä kaipasit?

- Kavereita, kaikkia.

35. Mikä tai kuka sai sinut pysymään järjissäsi?

- Äiti ja ensimmäinen poikaystäväni.

MUUTA:

 1. Kuinka montaa ihmistä olet suudellut vuoden aikana?

- Muutamia.

2. Oletko joutunut tappeluun?

- En ainakaan muista sellaista.

3. Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?

-  Eeeen?

4. Oletko juonut "perseitä"?

- No kyllä! Voi kamala...

5. Oletko tehnyt jotain, mitä olet katunut kauan jälkeenpäin?

- Monta monta asiaa, mutta eikös niistä virheistä opi?

I hear the songs from the places where I was born

Vuoden ensimmäinen.

Tällä hetkellä, yksin kotona kyhjöttäessä, on taas pakko saada purkaa omaa pahaa oloaan pois. Olen tässä muutaman päivän vakavasti miettinyt jättäväni työt ja muuttavani takaisin pohjanmaalle. Ei tämä elämä ole sitä, mitä haluan. On ikävää, kun ei ole sitä oman sosiaalisen piirin tukea. Se piiri on 200km päässä, täällä on vain kaksi ihmistä. Muutenkaan ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että tuo puhelinmyynti ei ole se mun homma. Vaikka kuinka tykkäänkin työpaikasta ja meidän pikku porukasta, ei se työ ole sitä, mitä haluan elämässäni tehdä. Nyt vain pitäisi löytää keino päästä siitä irti mahdollisimman nopeasti, saamatta karenssia. Jännä tehdä töitä ja silti olla aivan rahaton. Seuraavaan palkkapäivään on vielä aikaa ja rahat on loppu.

Itsepäisenä dramaqueenina en halunnut tehdä tänään mitään. Jos en kerran pääse viettämään uutta vuotta Seinäjokikavereiden kanssa voin siis hyvin olla yksin. Paskaa. Että kun pitääkin olla jästipää.

Joululomalla vain vahvistui omat päätökset ja fiilikset. Oli niin mukavaa pitkästä aikaa nähdä kavereita kunnolla, ilman ihmeempiä aikatauluja. Ehdin myös viettää aikaa ihanan siskoni kanssa, voiko mikään olla parempaa? Harmitti kovasti lähteä takaisin ja palata sorvin ääreen. Kunpa joku tekisi tällä minun elämälläni jotain, ettei se vain jäisi junnaamaan paikoilleen. Tyytyisi asiohin. Sillä ei varmaan ole väliä missä olen tai mitä teen, aina asiat tuntuvat olevan huonosti.

Voinpahan hakata päätä seinään häiritsemättä muita.

You know everything about me

On päiviä ja aikoja, jolloin jotkut biisit pitää kuunnella monta kertaa päivässä tai viikossa. Biisejä, jotka muistuttavat sanoista, jotka ovat aivan kielen päällä. Muistoissa olevista ihmisistä, joita voi melkein koskettaa. Paikoista, jotka esiintyvät vain unissa. Alla oleva on yksi niistä omista "satumaisista" biiseistä, joita kuuntelen tasaisin väliajoin. En tiedä mikä tässä on, mutta jotenkin se minua kiehtoo. Muuhun kyseisen yhtyeen tuotantoon en ole koskaan tutustunut, enkä toisaalta haluakaan. En halua pilata tätä biisiä, jos vaikka sattuisinkin inhoamaan niitä muita. Joiltakin artisteilta voi kuunnella vain sen tietyn biisin, ei koskaan mitään muuta.

Päivän toinen musiikkipläjäys on ollut soitossa jo muutaman viikon, mutta vieläkään en ole kyllästynyt. Sekä video, että itse sikermä on jotenkin niin loistavasti tehtyä kamaa, että huh huh. Tämän katson melkein joka ilta.

Jos joskus vielä pääsisi kunnolla laulamaan. Kotona kun ei uskalla kovaa kailottaa, vaikka tiskatessa laulaminen on parasta terapiaa. Siinä yhdistyy inhokki ja suosikki. Kun olisi bändi tai edes joku lauluryhmä.
Niinpä.
Olisi.
-isi.

You'll never escape from this sad, sad house

Koska elämän pienistä iloista pitää osata nauttia, olenkin tänään hemmotellut itseäni. Saimme viime viikonlopun pikkujouluissa kukin käteemme kirjeen, joka sisälsi 15e ja käskyn hemmotella itseämme sillä rahalla. Kiellettyjä käyttökohteita olivat laskujen maksaminen, normaalit ruokaostokset, normaalit päivittäistavaraostokset ja kaikki sellainen, mihin käyttäisimme rahamme joka tapauksessa. Käytinkin siis rahani sellaiseen, mihin käyttäisin sen joka tapauksessa, jos ylimääräistä olisi; ostin The Big Bang Theoryn ensimmäisen tuotantokauden sekä Kätkijät animeleffan. Omilla rahoillani ostin vielä toisenkin Big Bangin kauden. Näiden lisäksi kävin ruokakaupasta hakemassa pizzavärkit, ja väkersin mahtavan semivege-pizzan. Mukaan tarttui myös limsaa ja karkkia. Olen jo aloitellut hemmottelupäivääni, mutta kohta käynnistän sen sataprosenttisesti. Perjantai <3

Pikkujoulut olivat mahtavat! Aloitimme iltamme eräältä kattosaunalta, jossa pidimme parin tunnin koulutussession. Sen jälkeen oli vapaata seurustelua (juomista) ja terveellistä ruokaa. Valmiina drinkkeinä löytyi esim. Tampesteri, Jynkkylä ja myyntitykki. Muutenkin "baaritiskiltä" löytyi vaikka ja mitä, kuohuvaakin riitti. Kuin Tuhkimot lähdimme puolen yön jälkeen kurpitsatakseilla kohti keskustan ravitsemusliikettä, jossa jatkoimme illanviettoa jos mahdollista vieläkin kosteammissa merkeissä. Drinkkilippuja lenteli, kuoharia kannettiin pöytään pulloittain. Ihmiset tanssivat, lauloivat, huusivat ja hurrasivat. Maailman pisimmän baari-illan jälkeen lähdimme vielä Tampereen toimistolle "jatkoille". Tampereen väki kuitenkin luovutti jättäen Jyväskylän kolme sitkeintä sissiä vielä hetkeksi jatkamaan. Kuuden jälkeen raahauduttiin takaisin hotellille, ehkä hieman ennen seitsemää sain pääni lakkaamaan pyörimästä. Maailman inhottavin herätys tapahtui muutamaa tuntia myöhemmin ja ei kun kävelemään linkkapysäkille. Voi sitä krapulan määrää, mutta olipahan reissu.

Vielä muutama hassu päivä, ja pääsenkin Seinäjoelle pidennettyä viikonloppua viettämään. Tämä viikonloppu menee tiiviisti Jyväskylässä, huomenna menen lapsenvahdiksi veljen nuorimmaiselle. Tänään pitää siis ottaa ilo irti, ilman alkomahoolia tietenkin. Olenpa myös onnistuneesti viettänyt savuttoman marraskuun! Vain kaksi kännitupakointi-iltaa! Toivottavasti hyvä meno jatkuu. Tänään olisin mielelläni korkannut juoman ja polttanut tupakan jos toisenkin, mutta ei. Yritän pitää pääni.

And this dormant love you've built inside your stubborn ways

Pitää se kai näin puolijulkisesti myöntää, että viime viikonlopun bileet olivat osaltani katastrofi. Tervetuloa teinivuodet, kun ei alkoholia osata sivistyneesti ottaa. Lopputuloksena oli maailman kovin ja pisin morkkis, häpeä ja naarmuinen/mustelmainen nenä. Sen siitä saa kun oksentaessa kaatuu naamalleen pusikkoon. Näin. Nyt se on saatu pois päiväjärjestyksestä, ja voin siirtyä muihin vähäpätöisempiin asioihin.

Viikko on ollut jotenkin tuskainen. Mikään ei ole huvittanut, mitään en ole jaksanut. Tämä päivä oli mahtava huipennus, enkä millään olisi jaksanut työpäivää loppuun. Onneksi muillakin oli samanlaiset fiilikset. Lauantaina suuntana onkin Tampere ja toimiston pikkujoulu-saunailta-lanseeraustilaisuus. Tunnelma on odottavainen, mutta samalla ärsyttää. Olisin jotenkin halunnut tänä viikonloppuna vain maata peittojen alla piilossa pahalta maailmalta. Yhtään ei ainakaan tällä hetkellä kiinnosta lähteä ryyppäämään tuntemattomien kanssa. Vielä kun pitää yrittää näyttää sivistyneeltä, eikä minulla ole sellaisiin vaatteita. Enkä todellakaan jaksanut käydä yhden ainoan tilaisuuden takia shoppailemassakaan. Menen vanhoilla rytkyillä ja jos ei kelpaa, niin sitten olen varmaankin huono ihminen. Yhden poikkeuksen aion kuitenkin tehdä; tennareiden sijasta sujautan jalkaani kirpparilta löytämäni vihreät korkkarit. Ne tuntuivat toimivilta.

Muutama viikko pitäisi vielä odotella, ennen kuin pääsee taas pitkästä aikaa Pohjanmaalle. Tällainen melkein kahden kuukauden tauko on tehnyt hyvää ja nyt oikein odotan pääsyä tuttuihin maisemiin. On kamala ikävä ystäviä ja kavereita, joista monia en ole nähnyt kesän jälkeen. Montakohan ihmistä kerkeäisi päiviin mahduttaa, jos kerrankin aikatauluttaisi menemisensä? Tahdon tietenkin keritä näkemään mahdollisimman monta ihmistä ja viettää aikaa myös siskonpoikien kanssa. Onneksi pian on joulu!

Jotenkin taas tällä hetkellä tuntuu, että elämältä puuttuu suunta ja kaikki muukin. Olisipa perkele edes se kainalo, johon nukahtaa. Se olkapää, johon tihrustaa itkua. Onneksi on kynä ja paperia, tuleepahan taas rustattua runoja. Vielä joskus kokoan ne ja pistän kustantajalle. Vielä joskus.

The places I go are never there

Aivoni ovat käyneet monta yötä ylikierroksilla, joten nyt on aika taas tyhjentää päätään tekstimuotoon.
Viime yönä en meinannut millään saada nukuttua. Päässä pyöri monia ajatuksia, jotka olisin halunnut kirjoittaa ylös edes jonnekin. En sitä kuitenkaan tehnyt, koska yritin tosissani saada unenpäästä kiinni.

Mietin lähinnä sitä, koska elämäni alkaa. Tyhmästi odotan, että ehkä vielä joskus tapahtuisi jotain. Joku sysäys suuntaan tai toiseen, jolloin tajuaisin oikeasti eläväni. Lopettaisin turhan haikailun ja tämän ihmeellisen odottamisen. Tekisin elämälleni jotain! Murehdin vain koko ajan sitä, että ehkä olenkin jo elänyt parhaat hetkeni. Ei mikään voi olla enää niin täydellistä, mitä on joskus ollut. Ei enää voi tapahtua yllättäviä ja mielenkiintoisia asioita. Nyt pitäisi olla aikuinen, enkä minä osaa.

Joskus toivoisin, että uskaltaisin tehdä jotain repäisevää. Myisin kaikki tavarani, pakkaisin reppuun tärkeimmät tavarat ja vain lähtisin. Haluaisin niin kovasti tehdä jotain merkittävää. Kiertää maailmaa ja nähdä erilaisia paikkoja. Minulla on niin kova kaipuu paikkoihin, jota en edes tunne. Jossain on vain pakko olla jotain parempaa ja aidompaa. Jossain on pakko olla se paikka, minne minä tuntisin kuuluvani. Kun vain joskus uskaltaisinkin lähteä.

Tietenkin myös samat kavalat parisuhde/perhe/tulevaisuus -asiat hiipivät mieleen yön pimeinä hetkinä. Ärsyttää, mutta olen kateellinen kaikille niille parisuhde-ihmisille. Miksi minun on niin vaikea löytää ihmistä vierelleni? Heitänkö liian helposti parisuhteeni roskakoriin, olisiko niistä jotain voinut pelastaa? Kyllä minäkin haaveilen siitä hääpuvusta ja mukavista juhlista. Eikä ne lapsetkaan tulevaisuudessa pahitteeksi olisi. Mutta entä jos minun täytyykin odottaa vielä kymmeniä vuosia, että pääsen lähellekään niitä pisteitä? Se pelottaa minua kaikista eniten. Jos joudun vain katselemaan vierestä, kun muut ovat löytäneet toisen puolensa. Jos täytyy aina olla se kolmas-viides-seitsemäs -pyörä.

Voisiko joku sulkea nämä aivot hetkeksi!? Edes yhden yön jos saisin kunnolla nukuttua ilman, että murehtisin kaiken maailman turhuuksia. Tietenkin tämä tyhmä kuumeilu saa ihmisen pään sekaisin, ehkä on ihan hyvä olla muutama päivä saikulla ennen viikonloppua. Kai tämä taas tästä iloksi muuttuu.

I surrender to the memories I run from

Ei mitään uutta auringon alla, niin kuin sanotaan. Olen kaksi viikonloppua saanut nauttia pääasiallisesti omasta seurastani, mikä on ollut virkistävää. Ei ole tarvinnut lähteä baariin. On saanut katsella rauhassa leffoja, askarrella, lukea, kuunnella musiikkia ja vain olla. Voi luoja, kun olenkin tarvinnut juuri sitä; omaa aikaa. Olen myös onnistunut olemaan tupakoimatta yli viikon, jee! Vieläkään en kuitenkaan siitä biletupakoinnista luovu. Jotain paheita pitää ihmisellä olla.

Odotan innolla viikonloppua, jolloin pienimuotoinen erakkoiluni päättyy. Perjantaina on hippibileet, joiden asua sovitan melkein joka päivä. Ah, niin minun aikakausi! Tänään testailin erilaisia meikkivaihtoehtoja, mutta taidan päätyä siihen normaaliin lookiin, sillä eihän hipit edes käytä meikkiä. Voin siis olla luonnollisesti epäluonnollinen. Nyt vain lasken päiviä perjantaihin, bilefiiliskin rupeaa nostamaan päätään. Lauantaina olisi sitten ihanan Olavi Uusivirran keikka, mutta en vielä tiedä saanko seuraneitiä mukaani. Yritin alustavasti houkutella toveri J:tä, mutta hänellä on samana viikonloppuna muuttokuorman roudaamista.

Muuten elämä on tällä hetkellä aika tasaista. Ei vaihtelua suuntaan tai toiseen.

Their graffiti tells how he's remembered

Tänään olen viettänyt säälittävää fanitytön leffailtaa. Yläasteella näin ensimmäisen kerran elokuvan Stand by Me, jonka näyttelijöistä River Phoenix muodostui minulle jonkinsortin pakkomielteeksi. Fanitin antaumuksella etsien kaiken mahdollisen tiedon, printaten etanatulostimella kaikki mahdolliset biografiat ja tarinat sekä tallentaen DISKETILLE kymmenittäin kuvia. Tulostin jopa Stand by Me:n käsikirjoituksen, jonka opettelin ulkoa samalla haaveillen omasta näyttelijänurasta Hollywoodissa. Voi niitä aikoja... Enää en osaa fanittaa mitään täysillä. Fanityttö nosti kuitenkin taas päätään, kun River Phoenixin kuolemasta tuli Halloweenina kuluneeksi 20 vuotta. Nuorena vietin nämä vuosipäivät kuunnellen idolilleni tehtyjä biisejä, katsoen leffoja, seuraten parhainta keskustelufoorumia sekä lukien biografioita. Ja kappas, tänään olen tehnyt samat rutiinit monen monen vuoden jälkeen. Leffamaratoni sisälsi suosikit Stand by Me, My own private Idaho ja Dogfight.

Jostain kumman syystä minun oli pakko kirjoittaa tästä edes jonkinlainen osio blogiin, sillä onhan kyseisen herran fanitus ollut minulle elämäntapa jo kauan. Enää en kuitenkaan ole niin pakkomielteinen ja kiihkeä kuin nuorempana, mutta sydämeni sopukoista löytyy aina pieni sija Riverille. On myös hyvin mielenkiintoista selittää ihmisille, miten voin fanittaa näyttelijää, joka on kuollut jo ennen kuin olen yhtäkään hänen elokuvistaan nähnyt... Mutta miksei voisi? Sehän tekee siitä kaikesta vain traagisempaa.  Miksi siis en olisi aikoinaan täysin hullaantunut tällaiseen surulliseen tarinaan, kun oma elämänikin oli yhtä draamaa. River Phoenix tarjosi minulle pakotien pois omasta surullisesta elämästäni.

"You were like my own James Byron Dean
Private Idaho was my East of Eden."

RIP.