You love to leave, but you were never there

Odotan sekalaisin fiiliksin paluuta Seinäjoelle, mutta päällimmäisenä tunteena on innostus. On mukava päästä kotiin. Jyväskylässä harmittaa vain se, että se ei ollutkaan minun kaupunkini. Olen haaveillut asumisesta Jyväskylässä ala-asteelta asti, sillä isosiskoni asui tuolloin täällä. Jossain vaiheessa myös veljeni muutti Keski-Suomeen. Rakensin siis jo pienenä pilvilinnoja tästä kaupungista, sillä tykkään järvimaisemasta ja luonnosta. En vain ikinä haaveillessani tajunnut, että minun elämäni täällä tulee olemaan aivan erilaista kuin sisarusteni elämä. Nyt tajuan, että olen tehnyt monia elämäni tärkeimmistä valinnoista vain sen perusteella, mitä sisarukseni ovat tehneet ennen minua. Harrastin Helkatyttöjä, koska siskoni oli ollut samassa harrastuksessa minun ikäisenä. Olen yrittänyt monta vuotta päästä töihin videovuokraamoihin, sillä isoveljeni oli sellaisessa töissä. Olin kouluavustajana ja hain OKL:n, koska isoveljenikin olisi halunnut opettajaksi. Hain yliopistoon lukemaan kieliä, sillä siskonikin aloitti yliopisto-opiskelunsa kieliä lukemalla. Muutin Jyväskylään, koska oletin saavani samanlaisen opiskelijaelämän ja samanlaisen kaupungin, kuin mitä siskollani oli ollut. Nyt olen muutaman päivän pohtinut olenko koskaan tehnyt mitään omaa. Sen on siis pakko alkaa nyt.

Oma lapsuuteni riitaisassa avioeroperheessä on ehkä vaikuttanut siihen, kuinka olenkaan kiinnittynyt sisaruksiini. He eivät olleet paikalla minun helvetissäni. Säästyivät, koska olivat jo aikuisia. Outoa sanoa näin, mutta luulen, että en ole saanut vanhemmiltani minkäänlaista mallia tai pikemminkin tukea silloin, kun sitä eniten olisin tarvinnut. Eikö kaikki ongelmat aina ala lapsuudesta? Ainoa esimerkki, mitä olen saanut, ovat olleet sisarukseni. Tiesin keihin minua verrataan, ketkä ovat jo olleet niitä hyviä lapsia. Sen esimerkin mukaan kai sitten olen yrittänyt kasvaa. Matkan varrella hukkasinkin itseni.

En tiedä, saako näistä löpinöistä taas mitään selvää. Tuntuu, että kaikki tekstini ovat avointa pohdintaa elämäni synkkyydestä, joita olisi parempi kirjoittaa päiväkirjaan. Kuitenkin tiedän, että en ikinä saisi kirjoitettua mitään tällaista, ellen tekisi sitä näin puolijulkisesti. Tämä on syy, minkä takia en huutele nimeäni tai näyttele kasvokuviani. Haluan olla julkisesti nimetön, niin sitä kai voisi kuvailla. Tämä paljastuu siis jonkinlaiseksi terapiamuodoksi itselleni, vaikka en ole sitä ennen niin ajatellut. Hah. Kaikkea sitä oppii, kun jaksaa vähän pohtia. Enpä kuitenkaan osaisi kirjoittaa mitään asupostauksia, propagandaa saatika mielenkiintoisia havaintoja ulkomaailmasta. Tämä blogi nyt on vain tällainen, kesäkurpitsan pään sisältö. Lukekoot kuka lukee, mutta kiva kun luet :)