One room full of walls

Ahdistaa. En tiedä mistä tämä yhtäkkiä kehkeytyi. Yritin kuunnella surullisia kappaleita. Lauluja, jotka muistuttavat menneistä, menetetyistä ihmisistä. Halusin itkeä, mutta mitään ei tullut ulos. Ahdistaa.

Olen taas kesän aikana hukannut itseni johonkin. Ensin oli hauskaa ja meni lujaa. Nyt on taas tyhjää. Oli myös mukava heppu, joka kovasti rakastui, mutta minä en pystynyt vastaamaan tunteisiin enkä jaksanut kauaa teeskennellä. Oli mukavaa, kun joku välitti ja oli vieressä. Loppujen lopuksi se kuitenkin tuntui kamalalta, koska itse en ollut täysillä mukana. Tuntuu taas, että teen elämästäni todella vaikeaa. Kun ei mitään tapahdu, pitää luoda draama itse. Kaikki ovat vakiintuneita, menevät naimisiin ja hankkivat lapsia, mutta minä vain olen ja jämähdän. Luon itselleni olemattomia paineita ja maalaan yksinäistä tulevaisuutta. Miksi ihmisen pitää olla näin heikko!

Harmittaa myös se, että aina kun tällainen olo iskee, huomaan että ei oikeasti ole ketään kelle soittaa ja jutella. Ei tällaisia asioita jutella enää kenenkään kanssa, onko koskaan juteltukaan? Kännipäissäni voin tilittää vaikka mitä ja kenelle, mutta tuntuu ettei ketään oikeasti kiinnosta. Lopulta se päättyy kuitenkin siihen, että joku kertoo niistä omista ongelmistaan ja asia kääntyy aivan päälaelleen. Eikö minua kuunnella? En tiedä edes, onko minulla koskaan ollut ketään niin läheistä ihmistä, jolle olisin voinut soittaa ja kertoa kaikesta paskasta, mitä päässäni sikiää. Ehkä joskus kymmenen vuotta sitten, ehkä. Kukaan ei tunnu enää niin läheiseltä, kuin silloin joskus nuorempana. Kun muillakin oli samanlaiset ongelmat. Tänä päivänä ongelmat on kaikilla erilaiset, omat. Kukaan ei ole enää samalla aaltopituudella.
En minä tiedä.

Joskus tekisi vain mieli kivuta joupiskan päälle ja huutaa. Hemmetin kultavuori, haittaat mun suunnitelmia.

Ehkä minullakin joskus on kaikki ja olen tyytyväinen tähän elämään. Ainakin olo on taas luova.

Hey where has my life gone? Ain't done anything I want according to my list

Writer's block.

Elämä on hassua. Ankeaa. Ihmeellistä. Turhaa. Päivät juoksevat ja asioita tapahtuu, mutta ei mitään merkityksellistä. Ei mitään sellaista, mitä uskoisin muistelevani tulevaisuudessa. Pelkään pahoin, ettei sellaisia muistoja enää synny, mitä joskus aiemmin. Nuorempana. Kun ei kukaan enää tee mitään. Kun kaikilla on joku kainalossa. Mitäs me sinkut? Kuolemme sukupuuttoon.

Uhosin tammikuussa, että tämä vuosi on minun vuosi. Silloin jopa uskoin siihen, että saan itsestäni jotain irti. Pääsen elämässäni eteenpäin ja teen jotain suurta. Otan riskejä ja elän itselleni. Nyt epäilen taas päivä päivältä enemmän saanko ikinä mitään aikaiseksi. Alanko elämään jossain vaiheessa ennen kuin olen liian vanha? Miten voi olla, että aina jumitun elämään tätä yksinkertaista elämääni enkä uskalla tehdä mitään radikaalia. Tätä puolta itsessäni inhoan. Kun vain tyydyn enkä tee mitään isompien asioiden eteen. En tee mitään elämäni eteen.

Positiivinen asia kuitenkin on, että olen pitkästä aikaa oikeasti ihastunut. On perhosia ja haaveita. Tietenkin on myös tunne omasta riittämättömyydestä ja rumuudesta, kaikesta "normaalista". Hetken aikaa jo pelkäsin, että en saisi enää kokea sitä raastavaa tunnetta, kun ihastuu toiseen. Itsellenihän se on yleensä raastava tunne, sillä en uskalla kertoa tunteistani sille toiselle osapuolelle. Ihailen kaukaa ja hukun haaveisiin. Mutta sekin on jotain. Se tarkoittaa, että pystyn vielä tuntemaan jotain. En ole kokonaan turta.

Viime yönä pohdin, että ehkä voisin yrittää uskaltautua ottamaan askeleita ihastuksen myöntämiseen. Muutenkin nolailen itseäni päivittäin eikä se haittaa. Jos tulee kieltävä vastaus, niin ei se tuska ja häpeä kai koko loppuelämää kestä. Siihen ei ehkä myöskään kuole. Mutta haluan vielä hioa suunnitelmiani. Todennäköisesti niin kauan, että se on jo myöhäistä.

Asiasta moottorisahaan. Tiistaina vietän sairaalapäivää. On labrakokeita, röntgeniä ja magneettikuvaus. Näin jo painajaisia tästä ja tiedän, että en tule nukkumaan hyvin tiistain vastaisena yönä. Painajaisessa nukuin pommiin aamun ajoista ja myöhästyin magneettikuvauksesta, koska en löytänyt oikeaa paikkaa. Se tarkoitti sitä, että joutuisin taas odottamaan selvyyttä kaikkeen. Kamala uni, erittäin ahdistava.
Tänään iski jännitys enkä meinannut saada mitään aikaiseksi. Magneettikuvaus pelottaa, sillä inhoan inhoan inhoan ahtaita paikkoja. Ahdistaa jo valmiiksi, joten en tiedä miten pärjään itse tilanteessa. Kuulemma sieltä saa rauhoittavia, jos ei muuten meinaa luonnistua.

Olisinpa terve. Ja muutenkin normaali.

Spin me some sad story

En osaa enää kirjoittaa enkä edes jaksa yrittää. Ärsyttää ja ottaa päähän oma terveydentila, kun muutosta parempaan ei tapahdu. Selän lisäksi taistelen polven kanssa, joka lähti turpoamaan pääsiäisen aikana. Lääkäri poisti sieltä nestettä ja määräsi lepoa, mutta millään se ei tunnu paranevan. Olen vitsaillut, että seuraavaksi varmaan murran käteni, kun liukastun kylpyhuoneessa. En yhtään ihmettelisi, vaikka näin kävisi. Kaiken lisäksi olen telonut toisen jalan varpaat jotenkin kummallisesti. Särkee ja vaikeuttaa kävelemistä sekin. Ihanaa! Voi luoja, kun vielä joskus saisin itseni ehjäksi. Ehkä sitten osaisin arvostaa omaa terveyttä paremmin.

Liian paljon kulutan aikaani television edessä, kun voisin tehdä jotain kehittävämpääkin. Kämppä on sotkuinen, sillä en saa itseäni siivoamaan. Kohta on jo pakko. Muutenkin elän jossain mielikuvitusmaailmassa tällä hetkellä enkä jaksa panostaa todellisuuteen. Onko se paha asia?

It’s all about the inner search

Välillä tulee vastaan niin hyvää musiikkia, ettei uskoisi sellaista kenenkään enää tekevän. Sen takia tykkään katsoa tv-sarjoja ja elokuvia. Tai senKIN takia. En kuitenkaan ole ikinä osannut nimetä lempibändiäni, sillä saatan kuunnella biisin sieltä toisen täältä. Mukana pisimpään ovat pysyneet Beatles, Red hot chili peppers ja Green day. Ehkä ne sitten ovat niitä lempibändejä. Ainakin suurin osa levyistä löytyy ja tiedänpä melkein kaikki kappaleet. Harvemmin nykyään tulee enää ostettua levyjä, sillä mielelläni kasaisin erilaisista biiseistä itselleni kokoelmia. Mutta minähän en lataile luvattomasti ja spotifyakin lähinnä vihaan.

Tällä hetkellä poden ihmeellistä kuvotusta. Olin tänään hoitamassa siskonpoikaa, joka oli viikonloppuna oksennellut ja kuumeillut. En tiedä, johtuuko olo siitä tiedosta, että tauti voi tarttua vai olenko oikeasti nieleskellyt pöpöjä. Olo on suorastaan ällöttävä ja koko ajan odotan, koska se oksennus sieltä ryöpsähtääkään. Pitää ehkä varmuuden vuoksi kantaa ämpäri sängyn viereen, ettei ainakaan hirveästi tarvitsisi siivoilla, mikäli vahinko sattuu. Yök. Kaikista vähiten kaipaisin tähän hetkeen jotain vatsapöpöä. Jos vain lopettaisin sen ajattelemisen, menisikö se pois?

Eilen kävin korvattomalla lääkärillä näyttämässä selkää. Korvattomalla tarkoitan tietenkin sitä erityistä taitoa olla kuuntelematta mitä potilas sanoo. Täytyy taas käydä labrassa ottamassa erilaisia testejä, mahdollisesti myös magneettikuvaan pistävät. Ja minä kun yritin sanoa, että tällä hetkellä kipu on lievempää ja tuntuu lähinnä lihaksissa. Paskat. Eihän se lääkäri kuunnellut. Ääliö.

Ei minulla oikeasti ollut taas mitään asiaa. En saa jäsenneltyä ajatuksiani, kun vain yritän olla oksentamatta. Tai olla houkuttelematta oksennusta. Yök.

I don't ever wanna feel like I did that day

Olen koko ajan menossa. Minulla on paljon tekemistä. Nyt tunnen taas kuuluvani johonkin, sillä ei ole päiväkään, että olisi tarvinnut olla yksin jos ei halua. Välillä olen ehkä liikaakin menossa, enkä kerkeä keskittymään kodin laittamiseen. Tänään ajattelin pitää vapaapäivän elämästä ja hieman siivoskella, lukea, katsoa telkkaria. Tehdä jotain ihan yksin. Sekin tekee välillä hyvää. En missään nimessä halua valittaa nyt, kun minulla taas on jonkinlainen elämä. Jyväskylässä olisin nämäkin viikot vain istunut yksin. Ehkä reissannut Pohjanmaalle ja maksanut itseni kipeäksi vähäisistä rahoistani. Nyt on hyvä olla.

Miespuolella on vipinää, mutta minä lyön jarrua päälle. Jotenkin tuntuu, että elän uudestaan vuotta 2009; Ultimate sinkkuvuosi. En halua tehdä sitä uudestaan, sillä se aiheutti mielipahaa niin itselleni kuin muillekin. Olin totaalisen hukassa eikä pää meinannut kestää. Kävin eilen treffeillä, mutta en ehkä halua käydä uudestaan. Ennen ja jälkeen tapahtuman pääni huusi EI. Nyt saankin taas selitellä ja pyydellä anteeksi. En minä tarkoittanutkaan mitään, kunhan vain olin. Koskahan opin olemaan aikuinen tässäkin suhteessa. Pitäisi vain reilusti uskaltaa sanoa, jos ei huvita. Jos ei tykkää.

Tunne-elämä on taas jonkinlaisessa myllerryksessä. Olisi niin mukava, kun olisi joku, mutta ei sitten kuitenkaan. En haluaisi enää tyytyä, jos ei tunnu oikealta. Liian paljon tartun ihmisiin, jotka osoittavat kiinnostuksen merkkejä, vaikka itse en olisikaan suuremmin innostunut. Se johtuu huonosta itsetunnosta ja vääristyneestä omakuvasta. Kuka nyt tällaisen haluaisi. Ulkonäöllisesti en ole mitenkään ihmeellinen. Ihan tavallinen ja liian pyöreä. Kun edes paino putoaisi. Kun edes vaatteet näyttäisivät hyvältä päällä, enkä pukeutuisi jätesäkkeihin. Kaikki katsovat vain ulkonäköä, onhan se osa ensivaikutelmaa. Mutta minussa on paljon muutakin. Minussa on haaveita, ajatuksia, huumoria. Kuoren sisällä asun minä, joka tännekin kirjoittaa; epävarma, hukassa oleva ihminen. Runotyttö eksyksissä.

I'm a soul taker, I'm a cruel witted mind

Eilen älysin, kuinka paljon ihminen saa aikaan kun herää ajoissa. Vaikka nukuin erittäin huonot (n.5h) yöunet, nousin torstai aamuna reippaasti 7.30. Syy varhaiselle herätykselle oli mahdollinen Itellamiehen puhelu. Olen odottanut sänkyäni saapuvaksi kuin kuuta nousevaa, mutta onnistuin keskiviikkona missaamaan Itellamiehen puhelun, sillä kuka hemmetti yksinäisenä, työttömänä ja lapsettomana naisena herää arkiaamuisin klo.8.00. Soittelin tietenkin takaisin, mutta vastausta en saanut. Loogisesti päättelin, että varmasti soittelevat seuraavana aamuna samoihin aikoihin, joten päätin herätä ajoissa odottelemaan. Ja pah! Ei kuulunut soittoa, mistä olin hieman ärsyyntynyt.

Onneksi varhaiselle heräämiselle oli myös toinen syy. Olimme keskiviikkona käymässä mummolassani hakemassa siskoni kantelepöytää minulle askartelupöydäksi, jonka lisäksi löysin myös kaikenlaisia aarteita, ehkä kirjoittelen niistä jotain myöhemmin. Samalla reissulla oli tarkoitus käydä ostamassa mattoja isäni sukulaismieheltä, mutta hänen liikkeensä ei ollutkaan auki. Soittelimme sukulaismiehelle ja sovimme tulevamme seuraavana aamuna. Torstai oli toivoa täynnä edes mattojen suhteen, nyt ei tarvitse niistäkään enää stressata.Vaikka olin äärettömän väsynyt aikaisen aamuheräämisen vuoksi, jotenkin kummasti minulla silti riitti tarmoa. Olin jo keskiviikkona imuroinut puolet kämpästä, eilen hoidin toisen puoliskan. Samalla pyyhkäisin pölyt sekä pesaisin vessan. Leivoin myös pullaa, herranjumala. Pitäisi näköjään aina välillä herätä ajoissa, vaikka olisi nukkunut kuinka huonot tai lyhyet yöunet tahansa.

Tänään jouduin myös heräilemään 7.30. Eilen Itellamies oli tiputellut postiluukustani viestiä, että soittelisinko heille päin. Soittelin ja sovittiin, että tänään tuovat sängyn, sillä olen koko päivän kotona. Fiksuna ja filmaattisena en tietenkään sopinut mitään tarkempaa kellonaikaa, joten jouduin taaaaas heräämään ajoissa. Enhän halua olla yöpukusillani ja tukka takussa, kun Itellamies vihdoin saapuu sänkyni kanssa. Samalla kehitän hyvän väsymystilan, jotta voin heti sukeltaa testaamaan uutukaisen.

Näin jännittäviä asioita minun elämässäni tapahtuu. Olen varmaan maailmankaikkeuden tylsin blogaaja :D

I drink to remember, I smoke to forget

Nyt sen teen. Kirjoitan.

En tiedä mistä alottaisin tai kannattaako mistään edes kirjoittaa. Blogin perustin tiedotuskanavaksi Jyväskylä-elämästä, mutta elämä vaihtoi kaupunkia maaliskuussa. En tiedä, pitäisikö tällekin raapustelulle keksiä joku suunta tai teema, vai kirjoitanko mitä sattuu milloin sattuu. Saa nähdä.

Tällä hetkellä elämä on tasaista. Olen selvinnyt muutosta sekä muuton jälkeisestä siivous/järjestelyrumbasta kiitettävän nopeasti. Siivoamiseen toki meni turhankin paljon aikaa, sillä edellinen vuokralainen ei varmaan ollut moppia tai rättiä nähnytkään. Niin likaista, suorastaan paskaista pintaa oli jätetty taakse. Onneksi on apureita, ilman en olisi selvinnyt. Enää puuttuu taulut seiniltä, matot lattioilta sekä sänky, joka tulee ehkä muutaman viikon sisällä. Näin ainakin toivoisin.

Sängystä oiva siirtymä selkään. Olen kipuillut selkäni kanssa viime vuoden kesäkuusta asti. Välillä kipu oli poissakin, mutta vuoden loppua kohden se vain paheni. Pahin rupeama iski kuitenkin vuoden alusta, ja kävinkin tutkituttamassa/maksamassa itseni kipeäksi yksityisellä. Oli röntgeniä ja verikokeita, mutta sekä lääkärin että fyssarin ennustamaa selkärankareumaa ei löytynyt. Vielä. Röntgenin etukuvassa näkyi, että selkärankani on hieman kallistunut vasemmalle. Verikokeissa löytyi reumageeni, joka saattaa jossain vaiheessa altistaa itse taudille. Kaikki on siis auki. Lääkkeitä sain ja olenkin ne napsinut, mutta eivätpä nekään tuntuneet auttavan. Viime perjantaina kävin varaamassa kunnalliselle lääkäriajan, mutta samana päivänä kaveri E antoi ihmepillereiksi ristimiäni särkylääkkeitä. Ja voi että! Nyt on selkä melkein kunnossa! Ei enää ihmeellisiä kramppeja ja lihassärkykin on hyvin vähäistä. Vielä kun muistaisi istua ryhdikkäästi niin kaikki olisi hyvin. Ensimmäistä kertaa olen toiveikas, että ehkä tämä paska joskus loppuukin.

Paskan loppumisesta voin oivasti siirtyä taas seuraavaan aiheeseen, täpinään. Sain perjantaina erittäin mielenkiintoisen sähköpostin kuukauden festivaaliharjoittelusta Manchesterissa. Ilmoitin kiinnostukseni, nyt odottelen kuumeisesti lisätietoa. Harjoittelu kestäisi koko toukokuun ja voi että kun haluaisin lähteä. Kerrankin toteuttaa unelmia, tehdä jotain itsenäistä ja vähän hulluakin. Kerkeäisin vieläpä hyvin hoitamaan Provinssihommat, varsinkin nyt kun festivaalin ajankohta on siirtynyt myöhemmälle. Aijjettä, ehkä taas maalailen piruja seinille, kun tästä asiasta puhelen. Eihän se tietenkään toteudu nyt, mutta olen vielä luottavainen. Google on laulanut ja Manchesterin maisemat on kauniita. Ehkä pääsisin käymään myös Liverpoolissa, kun matka ei ollut turhan pitkä sinnekään. Olen henkisesti englantilainen.

Nyt kun olen saanut oman elämäni taas jotenkin mallilleen, selän siedettävään kuntoon ja asunnon laitettua, voisin taas keskittyä muihin ihmisiin. Olen ollut huono ystävä ja kaveri monelle, sillä en ole kerinnyt oman elämäni kiireiden ja surkeuden lomassa miettiä ketään muuta. Nyt lupaan ryhdistäytyä ja olla olemassa ihmisille, joista välitän. Liian paljon olen laiminlyönyt muita, enkä ole tajunnut olla olkapäänä. Nyt yritän välillä olla muita varten, itsestäni kerkeän pitää huolta muulloinkin.