And what could make you whole was simply out of reach

All I wanna do is have my mind erased

Odotin kauhulla tätä päivää, sillä lupauduin lähtemään stalkkerini kanssa terassille. Tälläkin hetkellä istun kuitenkin kotona, koska stalkkerini olisi halunnut viedä minut ajelulle, mistä kohteliaasti kieltäydyin. Päässäni rupesi pyörimään erilaisia skenaarioita, mitä voi autoretkellä tuntemattoman kanssa tapahtua. Hätävarjelun liioittelua, mutta ikinä ei voi olla liian varovainen.

Koko päivän yritin taas siivota. Sain jotain aikaiseksikin, mutta imuria en jaksanut kaivaa kaapista saatika sitten tiskata. Olen ollut kesällä kotona vain muutamia lyhyitä jaksoja ja jokaisella kerralla olen myös siivonnut vain lähteäkseni pian taas pois. Mitään kamalaa sotkua ei onneksi ole kertynyt, mutta olisi mukavaa nauttia puhtaasta kodista edes muutaman päivän, ennen kuin taas lähtee reissaamaan. Ensi viikolla mahdollisesti road trippailemme kaveri M:n kanssa, mutta saan edes muutaman päivän olla  rauhassa.

Mutta stalkkeri. En vieläkään tiedä, miten tähän asiaan pitäisi suhtautua. Ovatko viestit vain kaverillista flirttiä vai onko niissä jotain muutakin? Ahdistaa ja jännittää samaan aikaan, ja olen aivan pihalla. Mitä mä teen?

With every bubble she sank with a drink

I'm fucking up everything - on tämän hetken olotila. En oikein osaa edes kunnolla selvittää itsellenikään mikä nyt taas on ongelmana, mutta joku on pahasti vialla, kun mikään ei suju. Elämälle pitäisi etsiä suunta.

Mies on kryptinen ja tämä nyt taisi todellakin olla tässä. Olisi vain mukava kuulla se sanottuna suoraan eikä päätellä itse siitä, että toinen ei vastaa mihinkään viestiin, jossa ehdotetaan tapaamista. En tiedä yhtään, mitä olen tehnyt vai olenko edes tehnyt mitään, kun tämä nyt näin hölmösti kaatuu. Ehkä se johtui pitkistä pätkistä Pohjanmaalla ja miehen vähäisestä näkemisestä. Tai sitten se oli vain yhtä kusipää kuin kaikki muutkin. Tämä tässä nyt taitaa eniten masentaa, kun oikeasti oli toiseen ihastunut. Päivä toisensa jälkeen mahdollisuuteni miehen löytämiseen vähenevät ja haihtuvat olemattomiin. Kivaa!

Työttömyys ja ainainen rahattomuus saa myös ihmisen tuntemaan itsensä hyvin pieneksi ja säälittäväksi. Olisi mukava kerrankin pystyä tekemään jotain, ilman että joutuu laskemaan tarkasti mihin on varaa. Totta kai menisin sinne tänne ja tuonne, kävisin joka viikonloppu Seinäjoella katsomassa kavereita, jos kukkaronnyörit antaisivat periksi. Tilillä on 3 euroa, mutta onneksi jääkaapissa on vielä ruokaa. Sitten joskus kun löydän itselleni työpaikan, lupaan ja vannon olevani valittamatta pitkistä/rasittavista/ärsyttävistä työpäivistä ainakin ensimmäiset viisi vuotta.

Kroppa huutaa, kun ei ole tullut kuntoiltua ja syöminenkin on ollut vähän mitä sattuu. Asetin tavoitteeksi, että joulukuuhun mennessä olisi taas 5kg tiputettuna. Se tuntuu realistiselta, eikä harmita vaikka kiloja tippuisi enemmänkin. Huomisesta alkaen yritän taas päästä kiinni normaaliin ruokarytmiin sekä terveellisiin annoskokoihin. Pitää ottaa kalorilaskurit käyttöön ja ruveta syömään ruokaa oikeissa suhteissa. Kaveri M lainasi minulle pyöräänsä, joten voisin käydä vaikka ajelemassa rantaraitilla. Syksyllä saan todennäköisesti myös lenkkikaverin, sillä kaveri E muutti korvesta lähimaastoon.

Toivottavasti kuntoilu taas piristäisi ja tuntisin itseni jälleen normaaliksi ihmiseksi. Tänään ehkä vielä löhöän ja säälin itseäni.

The universe keeps turning. Where do I belong?

Mikään ei huvita. Torstain kulutin katsomalla Skinsiä. Koko päivän. Tänään katsoin Skinsiä, mutta yritin myös tehdä jotain muutakin. Haluaisin vain nukkua, kaikki on plääh.

You misread my meaning when I met you

I has a stalker.

Mistä mä löydän näitä outoja tapauksia.. Yksi Provinssirockin JV-vastaavista on aloittanut pienimuotoisen Facebook-häiriköinnin, johon en oikein osaa suhtautua "järkevästi". En tiedä, onko tämä nyt taas vain minun päässäni, mutta jos halutaan viedä tanssimaan, kehutaan kuinka mun silmiin hukkuu ja halutaan välttämättä nähdä, oletan toisen osapuolen olevan edes jollain lailla kiinnostunut. Ahdistavan tästä tilanteesta tekee se, että kyseisellä miekkosella on akka ja lapsia. En siis ollenkaan tiedä, miten tähän asiaan suhtautua. Olenkin omissa viesteissäni yrittänyt painottaa sanoja viaton ja kaverimielessä, sillä en missään nimessä halua olla kodinrikkoja. Olen omalta osaltani joutunut liiaksi tällaisiin soppiin, joten eiköhän se nyt jo tämän ikäisenä voisi loppua. Toisaalta tuntuu mukavalta, kun joku edes joskus kiinnittää minuun huomiota... Täytyy pitää itsensä skarppina ja aivot mukana.

"Omasta" miehestä ei kuulu mitään, mikä ärsyttää ja suoraan sanottuna vituttaa. Olen näköjään onnistunut jinksaamaan senkin orastavan suhteen näissä blogipäivityksissäni. Olisihan se nyt ollut kumma, jos olisin löytänyt järkevän aikuisen miehen. Näiden sanojen myötä siirrynkin metsästämään uutta ääliötä mahdollisesti jo huomenna, sikälimikäli kaveri M:n kanssa lähdemme Jyväskylän yöelämään.

Neljän päivän työputki Virittämö-tapahtumassa oli erittäin positiivinen yllätys. Sain vastuulleni pyörittää yksin yhtä anniskeluteltoista ja kyllähän se onnistuikin hyvin. Asiakkailta sai positiivista palautetta ja jopa muutaman euron tippiä. Monen kanssa jäätiin kunnolla rupattelemaankin, kun olivat niin kiinnostuneita asiakaspalvelutaidoistani. Lauantaina olin hetken aikaa lipunmyynnissä, kunnes taas pääsin takaisin omalle tutulle teltalle. Sunnuntaina pitikin sitten virittää itsensä tunnelmaan ihanien naikkosten kanssa. Kyllä oli mukavaa!

Tänään olen lähinnä vain ollut ja ajatellut, vaikka kävin päivällä hoitelemassa juoksevia asioita ja M kävi koiransa kanssa kahvilla. Jotenkin tämä tiistai ei ole lähtenyt ollenkaan käyntiin. Mikään ei ole tänään kiinnostanut, vaikka olen kaikenlaista yrittänytkin puuhastella. Järkevintä tässä vaiheessa olisi mennä nukkumaan, mutta perhanan ajatukset pyörivät taas niin vilkkaina, ettei siitä varmasti tulisi mitään. Tämä on taas yksi näistä päivistä, toivottavasti huominen on vähän mukavampi.

It's easier to drool at you from here

Minulla on jonkinlainen ikuinen fiksaatio kajaalipoikiin. Eilen bongasin kesäteatterista ihanan näköisen pojan, jolla oli päällään kiltti, silmissä kajaalit ja vihreä irokeesi. Ah <3 Tänään olenkin sitten kuunnellut vain ja ainoastaan rakastamiani "kajaalibändejä". Mielenkiintoista tässä kuitenkin on se, että vaikka kuinka tykkään perus rokkarin rentuista, kukaan miehistäni ei ole yltänyt lähellekään tätä ihannetta. Kaikki ovat olleet tavallisia miekkosia, yleensä myös insinöörejä. Miksi siis en koskaan saa sitä ihanaa kitaraa soittelevaa muusikonrenttua, josta aina unelmoin? Onko se vain unelma vai tyydynkö vain normaaleihin miehiin, koska en usko yltäväni muusikon tyttöystävän tasolle?

Unelmamieheni tällä hetkellä olisi sekoitus seuraavia:

Billie Joe Armstrong (Green day)

Gerard Way (My Chemical Romance)

Jacoby Shaddix (Papa Roach)

Muistan jo yläasteella kuolanneeni erästä Jacoby Shaddixin kuvaa, jossa miekkonen oli nyrkkeily-tamineissa. Hetki sitten löysin tuon kuvan uudestaan jostain vanhojen aarteiden joukosta ja yhä vain kuola valui. Missä tällaisia miehiä kasvatetaan?

(Kuvat by Google)

Kumpi voittaa historia vai tulevaisuus?

Todella huonosti on onnistunut blogin päivittäminen näin kesäaikaan, sillä olen istunut yllättävän vähän koneen ääressä Seinäjoella ollessani. Monta kertaa rakas paperitaloni on toki ollut mielessä, mutta en vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. En jaksa, vaikka päässä pyörii kaikenlaisia ajatuksia, joita olisi hyvä kirjata ylöskin asti.

Viikonloppuna meinasin tehdä suuren virheen ja lähteä erään J-miehen matkaan. Onneksi kohtalo puuttui peliin ja järkikin hetkeksi humalaisen päähän palasi. Olen vain aikoinaan ollut tähän J-mieheen erittäin ihastunut, mutta en ole koskaan saanut häneltä minkäänlaista huomiota. Nyt kuitenkin asia oli toisin ja meinasin hetkeksi hairahtaa. Lopulta kuitenkin päädyin soittamaan sille oikealle miehelle kännipuhelun, mutta onneksi se ei vastannut. Jotenkin vain ärsyttää tuo miehen saamattomuus välillä. Olisi mukavaa, että joku muukin kuin allekirjoittanut toimisi yhteydenpitäjänä. Tarvisin sitä, jotta tuntisin itseni kaivatuksi. Halutuksi. Edes jonkinlainen pieni merkki tai lupaus tulevasta olisi nyt kovaa valuuttaa, vaikka en todellakaan halua edetä nopeasti. Tässä ruvetaan kuitenkin olemaan jo kolmellakymmenellä, eikä näiden suhdeasioiden kanssa enää jaksaisi pelleillä. Jos joskus vaikka olisi se aviomies siinä vierellä... Kriisi meinaa iskeä, kun muilla on tulevaisuus ja minulla vain menneisyys.
Viinilasi kädessä pitää taas pohdiskella kaikkea syvällistä ja kuunnella ihanan Kalle Aholan sanoituksia.

Eilen katsoin Ylen Elävästä arkistosta pätkiä lapsuuden lempparisarjasta Enkeleitä ja pikkupiruja. Siinä samalla taas palasin vuosia taaksepäin omaan ala-aste -aikaan. Muistelin niitä ihania poikia, joihin kaikki olivat kusessa, kuten silloin lapsena sanottiin. Kaikki ne pakahduttavat hetket, kun tanssit ihanan pojan kanssa hitaita... Voi että kuinka tunne-elämäkin oli helppoa silloin, muusta elämästä puhumattakaan. Jotenkin sitä aikaa ja niitä ihmisiä kaipaa välillä, vaikka välttämättä en haluaisikaan olla tekemisissä heidän kanssaan. Facebookistakin olen suurimman osan poistanut, sillä miksi kaikkien tarvitsisi tietää minun elämäni yksityiskohdista yhtään mitään, kun ei edes moikata. Nuorempana aina ajattelin, että minusta tulee jotain suurta. Että vielä minä kaikille näytän. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että katkeroidun työttömyyteni kanssa enkä ikinä perusta perhettä. Sitä tuntee itsensä erittäin epäonnistuneeksi, kun kaikilla muilla on elämä ja minä vain ajelehdin. Päivät menevät sumussa ohi, enkä ole ikinä saavuttanut mitään pysyvää, josta voisin oikeasti olla ylpeä.

Nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä tälle elämälle jotain. Mutta kun olen tällainen haaveilija ja haihattelija, enkä haluaisi muuttua erilaiseksi, vaikka se tässä elämässä enemmän auttaisi eteenpäin. Minä tykkään valvoa yöni ajatellen asioita, muistellen menneitä ja kirjoitellen runonpätkiä. Jos uskaltaisin, yrittäisin julkaista runokirjan. Siitähän kaikki aikeeni aina jäävät kiinni, uskaltamisesta. En uskalla julkaista runojani, en uskalla yrittää tehdä musiikkia itse, en uskalla hakea työpaikkoja, sillä tiedän etteivät rahkeeni riittäisi. Tarvitsisin todennäköisesti jonkinlaisen höpöhöpö life-coachin auttamaan näiden tyhmien itsetunto-ongelmien kanssa. Tai sitten sen personal trainerin, jotta pudonneiden kilojen jälkeen voisin taas jatkaa elämistä.

Miksi kaiken pitää aina olla niin vaikeaa?