Kumpi voittaa historia vai tulevaisuus?

Todella huonosti on onnistunut blogin päivittäminen näin kesäaikaan, sillä olen istunut yllättävän vähän koneen ääressä Seinäjoella ollessani. Monta kertaa rakas paperitaloni on toki ollut mielessä, mutta en vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. En jaksa, vaikka päässä pyörii kaikenlaisia ajatuksia, joita olisi hyvä kirjata ylöskin asti.

Viikonloppuna meinasin tehdä suuren virheen ja lähteä erään J-miehen matkaan. Onneksi kohtalo puuttui peliin ja järkikin hetkeksi humalaisen päähän palasi. Olen vain aikoinaan ollut tähän J-mieheen erittäin ihastunut, mutta en ole koskaan saanut häneltä minkäänlaista huomiota. Nyt kuitenkin asia oli toisin ja meinasin hetkeksi hairahtaa. Lopulta kuitenkin päädyin soittamaan sille oikealle miehelle kännipuhelun, mutta onneksi se ei vastannut. Jotenkin vain ärsyttää tuo miehen saamattomuus välillä. Olisi mukavaa, että joku muukin kuin allekirjoittanut toimisi yhteydenpitäjänä. Tarvisin sitä, jotta tuntisin itseni kaivatuksi. Halutuksi. Edes jonkinlainen pieni merkki tai lupaus tulevasta olisi nyt kovaa valuuttaa, vaikka en todellakaan halua edetä nopeasti. Tässä ruvetaan kuitenkin olemaan jo kolmellakymmenellä, eikä näiden suhdeasioiden kanssa enää jaksaisi pelleillä. Jos joskus vaikka olisi se aviomies siinä vierellä... Kriisi meinaa iskeä, kun muilla on tulevaisuus ja minulla vain menneisyys.
Viinilasi kädessä pitää taas pohdiskella kaikkea syvällistä ja kuunnella ihanan Kalle Aholan sanoituksia.

Eilen katsoin Ylen Elävästä arkistosta pätkiä lapsuuden lempparisarjasta Enkeleitä ja pikkupiruja. Siinä samalla taas palasin vuosia taaksepäin omaan ala-aste -aikaan. Muistelin niitä ihania poikia, joihin kaikki olivat kusessa, kuten silloin lapsena sanottiin. Kaikki ne pakahduttavat hetket, kun tanssit ihanan pojan kanssa hitaita... Voi että kuinka tunne-elämäkin oli helppoa silloin, muusta elämästä puhumattakaan. Jotenkin sitä aikaa ja niitä ihmisiä kaipaa välillä, vaikka välttämättä en haluaisikaan olla tekemisissä heidän kanssaan. Facebookistakin olen suurimman osan poistanut, sillä miksi kaikkien tarvitsisi tietää minun elämäni yksityiskohdista yhtään mitään, kun ei edes moikata. Nuorempana aina ajattelin, että minusta tulee jotain suurta. Että vielä minä kaikille näytän. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että katkeroidun työttömyyteni kanssa enkä ikinä perusta perhettä. Sitä tuntee itsensä erittäin epäonnistuneeksi, kun kaikilla muilla on elämä ja minä vain ajelehdin. Päivät menevät sumussa ohi, enkä ole ikinä saavuttanut mitään pysyvää, josta voisin oikeasti olla ylpeä.

Nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä tälle elämälle jotain. Mutta kun olen tällainen haaveilija ja haihattelija, enkä haluaisi muuttua erilaiseksi, vaikka se tässä elämässä enemmän auttaisi eteenpäin. Minä tykkään valvoa yöni ajatellen asioita, muistellen menneitä ja kirjoitellen runonpätkiä. Jos uskaltaisin, yrittäisin julkaista runokirjan. Siitähän kaikki aikeeni aina jäävät kiinni, uskaltamisesta. En uskalla julkaista runojani, en uskalla yrittää tehdä musiikkia itse, en uskalla hakea työpaikkoja, sillä tiedän etteivät rahkeeni riittäisi. Tarvitsisin todennäköisesti jonkinlaisen höpöhöpö life-coachin auttamaan näiden tyhmien itsetunto-ongelmien kanssa. Tai sitten sen personal trainerin, jotta pudonneiden kilojen jälkeen voisin taas jatkaa elämistä.

Miksi kaiken pitää aina olla niin vaikeaa?

The only thing I ever got from you was sorrow

Tuntuu, että pitäisi kirjoitella jotain. En tiedä, olenko tulossa kipeäksi vai onko olo muuten vain kummallinen. Niin kuin olisin nukkunut koko päivän tai kulkenut jonkinlainen harso silmien edessä. Silti taas kulutan aikaani tehden kaikkea turhaa, enkä oikeastaan saa mitään järkevää aikaiseksi. Tällä hetkellä ei oikein mikään edes huvita.

Miestä näin torstaina. Se oli käynyt vuokraamassa leffan ja katsottiin se tässä minun kämpälläni. Olen jotenkin vaikuttunut miehen leffamausta ja ylipäätänsä siitä, että kerrankin olen tavannut ihmisen, joka oikeasti tykkää katsella leffoja. Nytkin se ilmestyi kädessään Django Unchained! Se oli merkki hyvästä leffamausta sekä kuuntelutaidosta, sillä olen muutaman kerran maininnut pitäväni Tarantinosta, mutta en ole vielä nähnyt uusinta tuotosta. Mikä mies! Lopultahan se sitten jäi taas yökyläilemään. Aamupäivällä, kun mies oli lähdössä kotiin, huomasimme hänen pärrässään mukavan 60 euron sakkolapun. Näköjään tässä taloyhtiössä ei saa parkkeerata edes vieraspaikalle ilman jonkinlaista läpyskää, jota en ole koskaan nähnytkään. Hävetti todella paljon, joten tarjouduin maksamaan sakon pois. Eihän mies siihen suostunut vaan lupasi itse soitella sakottavalle taholle ja selvittää asian.

Perjantaina kävin pitkästä aikaa veljen perheen tontilla viihdyttämässä ipanoita. Lauantaina taasen sain syntymäpäivälahjani Seinäjoelta kotiin kuljetettuna. Siskon kyydissä matkasi vanhempieni ostama led-tv uudelle omistajalleen. Olihan tuo kuvaputki jo parhaat päivänsä nähnytkin, mutta on outoa totutella nykyaikaiseen televisioon. Samassa paketissa sain myös erinäisiä tavaroita, joita jouduin tilanpuutteen takia jättämään vielä äitini luokse, kun Seinäjoelta lähdin. Jos joskus muistaisin olla pakkaamatta laukkuuni kaikkea turhaa.

Eilen illalla nautin omasta seurastani viinipullollisen verran ja suuntasin baariin yhdelle siskon ja hänen kavereidensa vaivoiksi. Miehen kanssa oltiin myös tekstailtu ja hän oli suuntaamassa keskustaan. Sitten viestit loppuivat eikä vastausta ole tähän mennessäkään kuulunut. Koska olen murehtijoiden sukua, päässäni myllertävät erilaiset tapaturmateoriat, joita vilkas mielikuvitukseni tuottaa jatkuvalla syötöllä. Olin jossain vaiheessa ihan varma, että mies on kuollut, enkä vieläkään voi sanoa luopuneeni tästä teoriasta. Päätin kuitenkin rauhoittua ja ottaa huomenna yhteyttä, jos mitään ei kuulu. Hemmetin murehtija. Ärsyttää aina huolestua ja murehtia päänsä puhki, ja kehitellä kaikenlaisia kauheita teorioita ja kohtaloita.

What kind of life is it, when every day’s a weekend

Mitä voi kirjoittaa, kun taukoa on ollut niin kauan? Kaikenlaista enemmän ja vähemmän merkittävää on tapahtunut; Provinssit kökitty ja juhannus Nummeiltu. Käteen jäi taas paljon muistoja, tyhmiä vitsejä ja se pohjaton tyhjyys aka festivaalin jälkeinen masennus. Ehkä sitä kaikkea on aivan turha yrittää blogimerkintään tunkea, sillä ei se koskaan luettuna olisi samanlaista kuin koettuna.

Tänään palailin takaisin Jyväskylään, mutta jo ensi viikolla suuntaan taas Seinäjoelle. Muutama työkeikka on pätkätyöläisellä taas tiedossa, mikä helpottaa huomattavasti elokuun vuokranmaksua. Onhan se myös kätevää, että ruokaan ei mene itsellä rahaa, kun on äidin jääkaapilla. Harmi vaan, että kyseinen jääkaappi on täynnä kaikkea sellaista, mitä en todellakaan haluaisi syödä tai oikeastaan saisi syödä. Kamalasti roskaa.

Roskasta puheenollen, kamalasti tuli taas vedettyä festarimättöä. Oikein ällöttää. Provinssikiireiden aikaan tuli tilailtua pizzaa ja hampparia, festarin aikana sitten talkooruokaa (joka ei kyllä sekään ole mitenkään järkyttävän terveellistä). Provinssin aikana sain tiputettua peräti kaksi kiloa, mutta kummasti juhannuksen jälkeen ne taas takaisin tulivat. Hyi hyi. Tänään kävin kaupassa ostamassa kaikkea terveellistä ja ihanaa (mutta myös karkkipussin, tais jäädä taas hetkeksi nekin pois). Olen myös nyt neljättä päivää polttamatta, sillä päätin juhannuksen jälkeen aloittaa lakkoiluni uudestaan. Nikotiinipurkkaa en ole tällä kertaa edes vetänyt, yritän myös olla vetämättä.

Miestä näen vasta torstaina, mutta onneksi minullakin on tekemistä. Tänään olen vain ollut. Yksin. Omassa kodissa. En voinut kuvitella, kuinka paljon tästä taas nautin. Odotan myös innolla, että saan nukkua SÄNGYSSÄ, kun kuukauden olen nukkunut sohvalla. Huomenna pitäisi uskaltautua työkkäriin ja kelaan, ei huvita ei. Sitten sitä voisi kokkailla jotain terveellistä ja siivoskella. Purkaa laukku, jotta sen voi sitten taas ensi viikolla pakata uudestaan täyteen tavaraa. Eiköhän tämä elämä taas tästä lutviudu..

(Mies sanoi, että minulle löytyy aina aikaa, mikä oli vaan todella ihanaa. Torstai, tule jo!)

Collecting names of the lovers that went wrong

Tunnen tällä hetkelä erityisesti selän ja jalkojen lihakset todella hyvin. En ole treenannut, mutta istuin eilen yhteensä 3h prätkän kyydissä, kun kävimme miehen kanssa ajelulla. Jotenkin onnistuin jännittämään noin puolet kroppani lihaksista, nyt olenkin erittäin tuskissani tämän kivun kanssa. Toivottavasti jossain vaiheessa opin istumaan pärrän kyydissä normaalisti, jännittämättä. Tunsin eilen itseni todelliseksi apinaksi, joka vain roikkuu toisen selässä. Olin varmasti huvittava näky.

Miniloma Jyväskylään teki hyvää ja oli mukava nähdä mies pitkästä aikaa. Oli ihanaa taas nukahtaa toisen kainaloon ja herätä aamulla kahvin tuoksuun. Toivottavasti mies ei kuitenkaan kyllästy minuun, jotenkin pelkään sitä. Mutta ei kai se tuossa vieläkin mukana roikkuisi, jos olisin aivan kamala ihminen?  Tyhmää, kun pitää tällaisiakin taas miettiä, mutta jotenkin tämä välimatkakin sen aiheuttaa ja epävarmuus seuraavan tapaamisen ajankohdasta ja toisen tunteista/ajatusmaailmasta. Yritin kyllä saada miestä Provinssiin, mutta lähtevät kaveriporukalla tulevana torstaina Saksaan. Juhannuksesta ei olla puhuttu, joten uskon tällä hetkellä hyvin vakaasti viettäväni sen Nummirockissa.

Poden huonoa omatuntoa siitä, että mies tarjoaa aina kaiken, kun olemme yhdessä liikenteessä. Eilen kävimme pärräilyn lomassa pizzalla sekä vuokraamassa illaksi elokuvan. Mitään en taas saanut itse maksaa, joten tänään sanoinkin seuraavalla kerralla kokkaavani miehelle. Ei tuntunut innostuvan asiasta. Ahdistaa kuitenkin mennä toisen rahoilla kaikkialle, mutta eipä minulla muuten olisikaan tällaiseen deittailuun varaa. Pelottaa, jos se ajattelee minua jonkinlaiseksi onnenonkijaksi tms. Joka kerta olen kuitenkin huomauttanut, että voin myös itse maksaa, mutta aina siihen on sanottu "kyllä mä uskon" ja silti tarjottu. Äh, miten tässä tilanteessa voi käyttäytyä?

Huomenna alkaakin festariviikko, joten tuskin kerkeän päivitellä muuta kuin facebookia. Miten se Provinssi aina yllättää!?

You don't know is it fine to hold my hand

Olen onnistunut tempautumaan oikein kunnolla töiden vietäväksi ja tehnyt hommia kuin hullu. Toimistolla on tullut touhuttua vähintään se 10h/päivä, yleensä päivät ovat kestäneet 12h tai enemmän, joten en ole kerinnyt/jaksanut päivittää blogia saatika tehdä mitään järkevää. Tänään tulin pikalomalle Jyväskylään tarkoituksenani nähdä mies (<3) sekä hakea unohtuneita tavaroita. Kuskasin myös osan turhista tavaroista takaisin kotiin helpottaakseni juhannuksen jälkeistä junailua kaikenlaisten kassien kanssa.

Koska pääni on tyhjä eikä tuota enää järkeviä lauseita, tyydyn vain toteamaan että tykkään tuosta alla olevasta biisistä jotenkin mielettömän paljon.

This is what I call life

Koska olen jo alle viikon selvinnyt hengissä Pohjanmaalla, laittelenpa muutaman kuvan lievittämään mun Jyväskyläkoti-ikävää. Räpsäsin viimeisellä kouluviikolla kotimatkan aikana kuvia, kun mietin kuinka ihana se reitti onkaan ollut kulkea.

 Seinäjoella on ollut mukavaa. Kavereita on tullut nähtyä, töitä paiskittua ja hikoiltua tässä järkyttävässä kuumuudessa. Viikonloppu meni kyllä masentavan nopeasti, huomenna pitäisi taas painaa pitkää päivää. Onneksi perjantainen nollaus hyvässä seurassa rauhoitti mun hermoja edes vähän.

It's just another manic Monday

Tämä on taas näitä päiviä, kun aivot käy ylikierroksilla. Olen yrittänyt kovasti tänään tehdä töitä ja saanutkin paljon aikaiseksi. Kuitenkin koko ajan tuntuu, että olen unohtanut jotain, kuten esimerkiksi pakata keskiviikkoa varten. Tai edes tehdä se pakkauslista.

Hirveä paniikki iski tänään, kun huomasin Provinssirockin olevan jo aivan ovella. Mitä kaikkea olenkaan unohtanut tehdä, sanoa, selvittää? Päässä pyörii miljoona ajatusta, enkä meinaa saada niitä edes kirjoitettua paperille. Yö taitaa mennä valvoessa, sillä en millään saa aivojani lopettamaan tätä työskentelyä! Koko ajan tuntuu, että jotain pitäisi tehdä, joten avaan läppärin yhä uudelleen tekemättä kuitenkaan mitään järkevää. Kaikki muuthan ovat jo kotona, joten en saisi asioita hoidettua kuitenkaan ennen huomista. Kauhulla odotan keskiviikon ja torstain ylipitkiä työpäiviä, sillä ennen yhdeksää on turha haaveillakaan pääsevänsä kotiin.

Kuitenkin odotan taas ihan hirveästi tätä raskasta rupeamaa, vaikka jaksankin siitä valittaa ja stressata. Onhan tämä kuitenkin se työ, mitä haluaisin koko loppuelämäni tehdä. Jännää on se, että unohdan täysin syödä! Tänäänkin olen vetänyt kahvia ja tupakkaa, mutta syöminen on jäänyt vähemmälle. Provinssiviikonloppuna varmasti unohdan vielä pahemmin, sillä tapanani on ollut pärjätä pitkälti kahvin ja tupakan voimin. Enhän oikeastaan kerkeä edes pitämään ruokataukoja, sillä töitä olisi vaikka muille jakaa. Miten tämä voikaan olla yhtäaikaa niin mukavaa ja niin rasittavaa?

Mikäli näen miehen huomenna, yritän unohtaa nämä kiireet edes hetkeksi ja keskittyä täysin häneen. Kuukausi on liian pitkä aika olla näkemättä toista, vaikka ei tämä edes vielä ole edennyt seurustelun tasolle. Höh. Mahassa on silti perhosia <3