Ei mitään uutta auringon alla vai muutoksen tuulia?
Kulunutta viikkoa on ehtinyt mennä vasta kaksi päivää, mutta olen jo kerinnyt tekemään kaikkea normaalista poikkeavaa. Viikonloppuna siivosin kaksi päivää, mikä jo sinänsä on erittäin outoa, mutta kuluneen kahden päivän aikana olen yllättänyt itseni kunnolla.
Eilen luin. Eihän siinä mitään, mutta luin "järkevää" kirjaa; Taide ja kauneus - johdatus estetiikkaan. Kyseinen kirja on peräisin lukion filosofian kurssilta ja päätin nyt lukaista sen kunnolla, ajatuksen kanssa. Viime viikon lopulla ostin lisää fiksua lukemista; Suomalainen estetiikka 1900-luvulla. Ai kamala, mitä mulle on tapahtumassa. Estetiikan innoittamana kaivoin kaapista öljyvärit ja aloin maalaamaan. Kotona. Vapaaehtoisesti. Välillä harjoittelin myös valokuvaamista. En edes tuijottanut televisiota koko päivää! Meinasin myös virittää kitaran ja soitella, mutta tyydyin vain laulamaan youtuben tahdissa. Onnea naapureille.
Tänään yllätin itseni kokkaamalla kastiketta soijarouheesta ja se oli jopa hyvää. Olisikohan tämä siirtyminen kasvispainotteisempaan ruokavalioon pysyvä tila vai yritänkö todistaa jotain itselleni/muille? Olen pienestä asti miettinyt kasvissyöjäksi ryhtymistä ja esteenä on ollut lähinnä se, että en tykkää kasviksista. Aika huvittavaa. Olen myös allerginen monelle vihannekselle ja hedelmälle. Nyt olen opetellut pikkuhiljaa syömään terveellisemmin enkä enää kaihda vihreämpää ravintoa, en vaikka olisin allerginenkin.
Perehtyessäni internetin ihmeelliseen maailmaan löysin ehkä juuri itselleni sopivan vegetaristi-suuntauksen, mikäli näin voi asian ilmaista. Rakas tiedonlähteeni wikipedia kertoi minulle fleksitaristeista, jotka syövät pääasiassa kasvispainotteista ruokaa, mutta välillä myös lihaa (ei punaista). Tämä kuulostaisi erittäin hyvältä, sillä en ole koskaan pahemmin punaisen lihan ystävä ollut. Kana on aina maistunut minulle parhaiten, mutta ehkä nyt pyrin kehittelemään seoksia myös soijarouheesta. Odotan innolla viikonloppuja, että pääsen kunnolla testailemaan.
Kalle Ahola soi spotifystä, mutta laitan tähän kuitenkin yhden maailman ihanimmista kappaleista, jonka löysin taas pitkästä aikaa.
P.S. Löysin hetki sitten kirpparilta aivan iiiiiihanan takin, ja ajattelin siitä kuvan julkaista. Taustalla myös kaverini Jim ja Audrey.
Kamalan vaikeaa aloittaa kirjoittamaan, kun taukoa on tullut kiireiden takia pidettyä. Yritän nyt jotain saada raapusteltua, että tämä taas lähtisi käyntiin. Vaikea muodostaa järkeviä lauseita, mutta yrittäkää ymmärtää.
Käväisin alkukuusta kuuntelemassa seminaareja ja loistavaa musiikkia MARS:ssa (www.marsfestivaali.fi). Oli mielenkiintoista nähdä kulttuuriväkeä, mutta jotenkin tunsin oloni kovin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Kuulunko enää tuohon tuottaja-maailmaan ollenkaan, koska en onnistu työllistymään allalle? Muutenkin harmittaa, että näissä tapahtumissa käyvät ihmiset tuntevat tai edes tietävät toisensa jo entuudestaan, jolloin tällaisen pienen ja mitättömän opiskelijan on vaikea mennä solmimaan uusia tuttavuuksia. Ainakin minulla on vaikeuksia tämän asian kanssa. Jotenkin tuntuu nololta mennä sössöttämään skeidaa ammattilaisille ja vaikka olin tehnyt tuhottomasti käyntikortteja juuri tätä verkostoitumistilaisuutta varten, en saanut jaettua yhtäkään. Nolotti ja nolottaa vieläkin. Kaikista eniten harmittaa, että en mennyt eräille etkoille, joihin olin saanut kutsun. Niin, taas se sosiaalinen retardius nousi pintaan. Muuten oli kyllä mukava reissu, vaikka miestä ei marsistakaan löytynyt.
Mies. Siinä taas ajankohtainen sana. Lähiaikoina olen onnistunut bongaamaan vain varattuja yksilöitä, mikä harmittaa äärettömän paljon. Miksi kaikki hyvät miehet ovat aina varattuja? Toisaalta en edes haluaisi seurustella. On niin mukavaa olla yksin. Inhoan sitä ihmistä, joksi muutun aina parisuhteessa. Se tyyppi on niin ärsyttävän lälly. Suhteen alussa pitää jostain kumman syystä teeskennellä olevansa jotain muuta kuin on... Kuitenkin toivon, että joskus löytäisin sen minua varten tarkoitetun ihmisen. Sellaisen, joka olisi täydellisesti samalla aaltopituudella. Sellainen mukava muusikonrenttu, joka soittelisi kitaraa ja laulelisi. Ei sellaisia taida löytyä tai ainakaan ne eivät ole vapaata riistaa. Välillä tuntuu, että etsin jotain taruolentoa. Elän omassa epärealistisessa haavemaailmassani ja kuvittelen voivani löytää samanlaisen suuren rakkauden kuin elokuvissa. "Kuutamolla" on niin mun leffa.
Kuluneella viikolla olen miettinyt paljon aikaisempia parisuhteitani. Oma seurusteluhistoriani alkoi 15-vuotiaana ja tunsin olevani erittäin myöhässä tämän asian kanssa. Tuntui, että kaveripiirissäni olevat ihmiset olivat paljon kokeneempia kuin minä, mikä varmasti pitää myös paikkansa. Olen aina tullut kaikissa asioissa hieman jälkijunassa. Kai se tarkoittaa, että harkitsen asioita ja niiden seurauksia enemmäin kuin muut. Sen takia minun on välillä erittäin vaikea elää spontaanisti, lähteä vaikka toiseen kaupunkiin käymään. Aina pitää harkita ja pohtia, ja lopulta aina kieltäydyn.
Koska musiikki on aina ollut suuri osa elämääni, liittyy se myös vahvasti ihmissuhteisiini. Yhdistän ihmisiin erilaisia kappaleita, sillä musiikki on yleensä toiminut hyvänä lohduttajana esimerkiksi parisuhteen kariutuessa. Viimeisen parisuhteen aikana lopetin lähes kokonaan musiikin kuuntelun, mistä minun olisikin pitänyt osata ennustaa tuleva kohtalo. On kuitenkin olemassa muutamia kappaleita, joita en pysty kuuntelemaan julkisella paikalla niiden takana olevan historian takia. Olen esimerkiksi Provinssirockissa tirauttanut muutamia kyyneleitä päälavalla esiintyneen artistin takia, joka sattui soittamaan muutamia kipeimpiin parisuhdemuistoihini liittyviä kappaleita. Se oli kamalaa ja tunsin itseni todella lapselliseksi. En usko kenenkään ymmärtävän, kuinka tärkeää musiikki minulle on.
Tällä viikolla olen siis kuunnellut paljon "ihmissuhdemusiikkiani" ja kuuntelen juuri tällä hetkelläkin. Yksi ihanimmista poikaystävistäni teki minulle aikoinaan kolme levyä, joihin hän oli koonnut kappaleita, jotka muistuttivat häntä minusta. Tämä on varmaan yksi parhaista lahjoista, mitä olen koskaan saanut. Ensimmäiseen levyyn hän jopa kirjoitti jokaisen kappaleen kohdalle, miksi valitsi juuri kyseisen kappaleen. Kolmas levy olikin sitten täynnä katkeraa musiikillista tilitystä, sillä sain sen eromme jälkeen. Parhaimpia lahjoja silti. Mietin yhtenä päivänä erittäin vakavasti, että tekisin kunnollisen kokoelmalevyn näistä parisuhde-kappaleista. Sen kanssa olisi mukava aikuisena muistella elämää ja erilaisia tapahtumia. Muutenkin pitäisi koota levyille musiikkia, mikä muistuttaa tietyistä aikakausista ja ihmisistä. On niin paljon asioita, joita haluan muistella jatkossakin, vaikka ne saavatkin minut surulliseksi.
Taas tämä tilitys päätyy siihen, että olen jo elänyt elämäni parhaat vuodet eikä tulevaisuudessa ole enää mitään nähtävää. Olen masentava ihminen.
Viitaten otsikkoon; En. Kamalasti tekemistä, eikä ole aikaa istua kirjoittelemaan. Viikonloppuna lupaan päivittää ajatuksia seuraavista aiheista; MARS ja onko miehet sieltä, koulu ja muu jonninjoutava jaaritus.
Piti vain tulla kirjaamaan ylös, että en ole vielä luovuttanut blogin kanssa :)
Ensimmäistä kertaa tämän koulun aikana mulla on oikeasti kiire! Olen lupautunut mukaan erilaisiin projekteihin, vaikka en välttämättä tiedä, olenko niitä toteuttamassa. Kovasti siis haaveilen, että saisin työpaikan, mutta haaveeksi se taitaa jäädä. Ainakin nyt on tulossa yksi tapahtuma (tosin koulun tapahtuma), jota olen pitkälti mukana toteuttamassa. Saatan jopa tehdä tapahtuman ilmeen, mikäli minulle jää aikaa. Suoritan tämän opintoihini kuuluvana työharjoitteluna, sillä muuten en sitä kerkeäisi tekemään.
Himoaktiivisena ihmisenä lupauduin myös edellisviikolla kirjoittamaan oppilaskuntamme hankehakemusta, jota joudun mennä ensi viikolla esittelemään ihmismassoille. Tänään tuli myös sähköpostia esittelykaveriltani, että joudun tekemään meidän PP-esityksen keskenäni, koska hänellä on niin kiire. Oppilaskunnan kokouksessa nakki napsahti muun muassa blogimerkinnän tekemiseen hallituksemme nimissä sekä tietenkin iki-ihanaan liikuntailtapäivässämme joudun pitämään toiminnallista kakkaa yhden äärimmäisen hämärän naisihmisen kanssa. Paras päivä evör. NOT!
Onhan se mukavaa, että pitkästä aikaa on jotain elämää koulun ulkopuolella. Tai edes jotain muuta tekemistä, kuin tv:n tuijottaminen. On myös mukavaa päästä tekemään tapahtumaa, jolle toivon voivani antaa jotain toteutettavia parannusehdotuksia. Mukavaa, että minuun luotetaan. Keskiviikko on kuitenkin kaikista kamalin päivä tämän kaiken informaatioähkyn saamiseen, sillä bänditunnit. Kun koulu loppuu iltaseitsemältä ja kotona olet aikaisintaan kahdeksalta, ei kyllä yhtään tekisi mieli ruveta kirjoittelemaan palaverimuistioita, sähköposteja ja kaiken lisäksi piti vielä pakata. Keskiviikossa ei riitä tunnit, vielä pitäisi syödäkin jotain. Juna puksuttelee kohti lakeuksia n.7.30, enkä minä ole vielä läheskään valmis tämän päivän "töiden" kanssa.
Tulipas nopeasti päivitettyä. En edes jaksa lukea läpi, onko kirjoitusvirheitä. Älkää ampuko.
Viikonloppu menee aina liian nopeasti. Liian paljon aikaa tulee vietettyä junassa ilman mitään järkevää tekemistä, vaikka olenkin yrittänyt keskittyä taas lukemiseen. Kirjahyllyssä on liian monta lukematta jäänyttä teosta, koska yleensä vain keräilen kiinnostavia kirjoja, jotka luulen lukevani myöhemmin. Liian usein luen vain samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan. Junamatkojen aikana olen kuitenkin saanut yllättävän paljon aikaan tällä saralla, vaikka uni meinaakin viedä voiton ainakin sunnuntain paluumatkalla...
Höh. Ei nyt ole oikein mitään järkevää aihetta tälle papatukselle, maanantai kun on. Nyt ei vain oikein lähde, huvittaisi vain mennä nukkumaan. Pitäisi ehkä aloittaa lenkkeily, jottei olo olisi näin väsynyt ja nuutunut. Ruokavalio rupeaa olemaan jo kunnossa, karkki -ja tupakkalakko on pitänyt, seuraavaksi täytyisi ottaa mukaan se perkeleen liikunta. Jos saisi edes aikaiseksi jumpata kotona. Tai asentaa Wii, että voisi zumbata. On vaan niin saamaton olo, kun ei taas ole hetkeen ollut viikonloppua Jykylässä. Inhoan tätä matkalaukkuelämää. No, ehkä tämä reissaaminen loppuu ensi viikonlopun jälkeen. Oikeastaan suuntaan pohjanmaalle jo torstaina. Sen jälkeen ei ole varaa reissuihin, kiitos Kelan.
Ehkä annan tämän turhan jaarittelun nyt tulla päätökseensä, ja kirjoittelen joku toinen päivä järkevämpiä lauseita. Plääh.
En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta olen ruvennut nauttimaan maalaamisesta ja piirtämisestä. Koskaan en ole ollut hyvä tekemään mitään realistista piirrosta, ja jossain vaiheessa muiden töitä katsellessa lopetinkin piirtämisen lähes kokonaan. Kateus. En ajatellut olevani tarpeeksi lahjakas ja omat tuherrukset ärsyttivät suunnattomasti. Nykyisessä koulussa on kuitenkin ollut pakko opetella hyväksymään oma kädenjälki, oli se sitten piiretty, maalattu tai tietokoneella tehty. Vaikka suurin osa opetuksesta tapahtuukin tietokoneen välittömässä läheisyydessä, on meillä myös kursseja, joissa kirjaimellisesti joutuu likaamaan kätensä.
Kesäkurpitsa?
Tällä hetkellä menossa on maalauskurssi, jonka kerkesin tietenkin positiivisena ihmisenä kiroamaan jo etukäteen... Suurin osa antipatioista johtui kuitenkin kurssin vetäjästä, joka edellisellä kerralla meitä opettaessaan oli sen verran hermojaraastava tapaus, että eräskin luokkalainen lähti ovet paukkuen ulos luokasta eikä tullut enää takaisin. Tietenkin ajattelin myös itse maalaamisen olevan tuskaisaa, koska enhän minä osaa. Mikään ei kuitenkaan ole niin mukavaa, kuin todistaa itselleen olleensa väärässä. Voi sitä onnistumisen riemua, kun oma teos näyttääkin joltain!
Kesäkurpitsa Dali
Jokainen työ on alitajuisesti saanut vaikutteita muilta taiteilijoilta, ainakin opettajien mielestä. En itse asiassa tunne kovinkaan monen taiteilijan töitä, mutta joihinkin on tullut perehdyttyä enemmän tai vähemmän. Ensimmäisinä maalaustöinä tehdyistä väriharmonioista yksi sai ainakin suuren kunnian näyttää Salvador Dalin luomukselta, mikä oli itselleni mieluisa kehu. Dali on varmaankin ainoa taiteilija, jonka töihin olen oikeasti tutustunut, ja joista pidän erittäin paljon. Punavihreä taisikin sitten näyttää ihan omatekemältä ja itse pidin tästä väriyhdistelmästä aluksi eniten. Molemmissa tosiaan on täysin sama kuva akryyliväreillä maalattuna. Sarjaan kuuluu myös kolmas osa, mutta se on äärettömän ruma :D
Piirustuskurssilla meni hermot tuolin ympärillä olevan negatiivisen tilan piirtämiseen, ja meinasi mennä myös tämän pastellityön kanssa. Ajatus siitä, että pitää piirtää oma naama suoraan valokuvasta.. Meinasin oksentaa. Tappelinkin sekä omien taitojeni että opettajan kanssa koko viikon, sillä en ollut koskaan käyttänyt pastelliliituja enkä tajunnut niiden toimintaperiaatetta. Työhön olen kuitenkin tyytyväinen. Eihän se näytä realistiselta ja siinä on kymmenittäin virheitä, mutta se näyttää minun tekemältä. Tai sitten ei. Kuulemma se näyttää Helene Schjerfbeckin työltä, mikä minun mielestäni on kehu, mutta opettaja taisi tarkoittaa sen loukkauksena.
Helene Kesäkurpitsa
Viimeisimmästä maalauksesta ei vielä ole kuvaa, mutta kuulemma se muistuttaa Wassily Kandinskyn töitä. Tai ainakin siltä, miltä Kandinskyn työt näyttäisivät nykyään.
Olen tänään ollut sitä mieltä, että jokaisella naisella pitäisi olla oma Olavi Uusivirta sängyn vieressä soittamassa kitaraa ja laulelemassa hempeitä. Se olisi täydellistä <3 Voi että! Odotan niin kovasti sitä, että ihastuisin korviani myöten johonkin mahtavaan ihmiseen, nyt kun se on taas sallittua. Se tunne on samalla pakahduttavan ihana ja riipaisevan kamala. Olisi vain mukava tuntea jotain. Minulla on taas automaattiohjaus päällä, kaikki tuntuu menevän täydellisesti ohi eikä missää ole enää järkeä.
Päätin myös jälleen kerran lopettaa muiden kadehtimisen. Olisi ihan tervettä oppia arvostamaan itseään yksilönä eikä peilata omia tekemisiään muiden kautta. Mitä sitten, jos olen 25-vuotias opiskelija, vaikka muilla on jo työkuviot kunnossa ja perhe kasassa? Miksen vain voi nauttia siitä, että saan vielä vain olla ja kulkea suhteellisen huolettomasti? Minulla ei ole minkäänlaista velvollisuutta ilmoittaa kenellekkään, missä milloinkin menen tai mitä teen. Saan myös kouluttaa itseäni, ja tulla ehkä vieläkin ammattimaisemmaksi kulttuurihörhöksi. Miksi silti tuntuu, että minussa ei ole mitään kadehdittavaa, enkä osaa yhtään mitään? Ahdistavaahan tämä tällainen itsekritiikki ja mollaaminen on, ja tämän ikäisenä sitä pitäisi jo tietää paremmin. Toivon todella että nekin ihmiset, jotka näyttävät olevan äärettömän itsevarmoja ja ovat onnistuneet rakentamaan itselleen täydelliseltä näyttävän elämän, ovat jossain sisimmässää aivan yhtä hukassa kuin minäkin. Ehkä täydellistä elämää ei ole olemassakaan.
Äh. Stressaa. Kamala paniikki raha-asioiden kanssa, kun töitäkään ei löydy mistään. Miten ihmeessä työttömän opiskelijan luullaan pärjäävän näin vähällä!? Burnout tässä tulee, kun koko ajan pitää miettiä, mihin sitä rahaa voi laittaa. Tänäänkin kaupassa piti oikeasti laskea sentilleen, mihin rahat riittävät, ja listalta jäi monta tarpeellista asiaa pois. Ei vain riitä! Sitten pitäisi vielä matkustella junalla ees taas, koska on suunnitellut elämää tämän ahdingon ulkopuolellekin. Ryöstän koko ajan lainatililtäni rahaa, ja luotan siihen, että ehkä saan sen toukokuun vuokran maksettua jollain konstilla. Hulluksihan sitä tulee, kun kaikki menot pitää laskea näin tarkasti! Viime viikonloppuna heitin huolet kerrankin nurkkaan, ja biletin toukokuun ruokarahoilla. Vaikuttaa erittäin ristiriitaiselta valittaa köyhyydestä ja silti tuhlata rahaa turhaan... En vain jaksa istua kotona joka päivä! Sitäkin saa tehdä aivan tarpeeksi. Ehkä mä selviän. Tiedän, että tämä valittaminen on myös tekopyhää ja monilla ihmisillä on asiat paljon pahemmin. Pitäisi vain olla onnellinen, kun on katto pään päällä ja edes jotain muuta, kuin pelkkä valo jääkaapissa.
Itsesäälini teemabiisinä toimii tänään John Lennonin Working Calss Hero.
Eilen luin. Eihän siinä mitään, mutta luin "järkevää" kirjaa; Taide ja kauneus - johdatus estetiikkaan. Kyseinen kirja on peräisin lukion filosofian kurssilta ja päätin nyt lukaista sen kunnolla, ajatuksen kanssa. Viime viikon lopulla ostin lisää fiksua lukemista; Suomalainen estetiikka 1900-luvulla. Ai kamala, mitä mulle on tapahtumassa. Estetiikan innoittamana kaivoin kaapista öljyvärit ja aloin maalaamaan. Kotona. Vapaaehtoisesti. Välillä harjoittelin myös valokuvaamista. En edes tuijottanut televisiota koko päivää! Meinasin myös virittää kitaran ja soitella, mutta tyydyin vain laulamaan youtuben tahdissa. Onnea naapureille.
P.S. Löysin hetki sitten kirpparilta aivan iiiiiihanan takin, ja ajattelin siitä kuvan julkaista. Taustalla myös kaverini Jim ja Audrey.
